"Sehän sopii."
Me kuljemme yhtäkkiä käsikädessä. Sinä olet, en tiedä kuinka, pistänyt kätesi kainalooni. En uskalla painaa sitä käsivarrellani, en edes sitä liikauttaakaan—se kangistuu siihen koukkuunsa, missä se oli, kun tartuit siihen. Et ota sitä pois, ennenkuin olemme laamannin tiehaarassa.
"Nyt teidän täytyy—sinun täytyy—kääntyä—kiitos, aatetoveri, työtoveri, kävelykaveri!—Näkemiin!"
Alat mennä kiireesti—käännyt, kuljet muutamia askelia taapäin, poskesi hehkuvat ja silmäsi säteilevät, riennät puolijuoksua—sitten vielä kerran käännyt.
"Kuule," minä sanon. "Elä mene sinne, tule meille heti!"
"Mitä sanot?" sinä kysyt ja pysähdyt vielä kerran.
"Minä sanoin: tule nyt jo meille!"
"Näinkö myöhään?"
"Eihän nyt ole myöhä—äiti kyllä vielä valvoo."
Epäröit lyhyen hetken, sitten sanot: