—Tuo tuossa sanoo tehneensä herjuulaulun nilsiäläisistä, ja jo se sitä tässä yhden värssyn lauloi, toimitti renki, hyvillään, kun tapasi yhdenpuolelaisia.
—Vai herjuulaulun, vai herjuulaulun? Vai niin! No, laulappas tuota, niin että minäkin kuulen, minäkin olen Nilsiästä! rehenteli vastatullut.
—Te olette yksiä kolloja kumpainenkin! Johan minä sanoin, ettei sitä laulua ole sen enempää ennen tehtyä, mutta jos sitä tahdotaan, niin kyllä sitä lisää tehdyksi saadaan, jos niiksi kiertyy ja mies viinaan mieltyy… Ja saatetaan sitä alkaa uuttakin … tuommoisesta rimpulasäärisestä räätälistä se vasta oikein hyvä laulu tulisikin… Etkös sinä ole räätäli?
—Niin mikä sitten?
—Niin, että sinusta se oikein hyvä laulu tulisikin.
—Vai tulisi … no, elähän mitään … vai tulisi minustakin laulu … etköhän ensin koetteeksi tekisi itsestäsi … ehkä itsestäsi saisit paremman—koki räätäli viisastella, mutta mies keskeytti hänet:
—Minä olen laulaja ja laulajaks' olen luotu
Eikä oo minun lauluni tok' Helsingistä tuotu…
Nämä säkeet hajoittivat kerrassaan nilsiäläisten epäilykset miehen runoilijataidosta. Molemmat katselivat kummastellen toisiinsa ja minuun, mutta itse laulaja näytti siltä, kuin hän olisi sanonut jotain aivan tavallista eikä mitään erikoisempaa.
Sillä välin muu väki rähisi viisumestarin ympärillä, joka yhä vain toisteli:
—Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni—
Iät on kaiket kulkenunna ympäri laulun lääni.