Kaikki räjähtivät ilkkuvaan nauruun, ja Risto, joka oli sen sanonut, räiskäytti melallaan minun päälleni vettä.
Minä kirosin ja sieppasin airon. Mutta siitä heilahti venhe, ja minä hoiperruin laidan yli veteen.
Kertoja oli vähän aikaa vaiti ja katseli minua tarkasti silmiin. Hän näytti epäilevän, jatkaisiko.
—Ja sitten tuli minusta herännyt mies, virkkoi hän verkalleen ja suutansa vähän hymyyn vetäen.
—Kuinka? kysyin suuresti kummastellen.
—Vaikka enhän minä sitäkään enää ole, jatkoi hän samalla tavalla kuin äsken.—Te mahdatte varmaankin isosti haluta tietää, mitenkä minunlaisestani roistosta saattoi tulla herännyt.
—Niin, onhan se minusta vähän kummallista.
—Enhän minä siksi tavallista tietä tullutkaan … kun tulin järven pohjan kautta.—
—Mutta kuinka te pelastuitte hukkumasta?
—En sitä itsekään tiennyt, kuinka lienen pelastunut.—Kun putosin veteen ja painuin—sillä minä en osaa uida—niin sen verran siitä muistan, että korvissani alkoi vesikellot soida ja humista, ja sisuksissa tuntui heti kohta siltä, kuin kaikki olisi siellä pyrkinyt halkeamaan. Mutta vähän ajan perästä riipaisi vesi kurkkua ja rintaa, ja sydänalaan kävi niin kamalan kipeästi, että tuntui siltä, kuin koko ruumis olisi palasiksi hajonnut… Mutta sitten muuttui vähitellen kaikki, ja joka paikassa tuntui niin sanomattoman hyvältä ja huokealta kuin sille, joka on uupumuksen uneen nukkumaisillaan… Siihenkö lienen nukkunutkin, koska en muista mitään, ennenkuin taas alkoivat samat kivut ja tuskat kuin alussakin. Rintaa riipaisi samalla lailla, sitten särähti kipu joka suonen sopukassa, mutta herkesi taas niinkuin ennenkin. Minä sain silmäni auki, mutta luomet painuivat kohta taas paikoilleen ja muisti katosi. Sen minä kuitenkin ennätin nähdä ja kuulla, että ympärilläni hyöri ja hääri ihmisiä, joista muutamat lienevät olleet polvillaan, koska niiden kasvot näyttivät olevan likempänä, toiset taas etempänä seisoallaan.