Kun toisen kerran taas heräsin, heräsin niinkuin tavallisella lailla maannut ainakin. En nähnyt enää yhtään ihmistä ympärilläni. Kaikki oli hiljaista, enkä osannut ensimmältä ymmärtää, mihinkä olin joutunut. Mutta kun katselin jonkun aikaa ja silmäni selvisivät, näin, että olin valkeaseinäisessä huoneessa, joka mahtoi olla naisten aitta, koskapahan orsilla riippui hameita ja valkeita paitoja. Minä makasin pehmoisella vuoteella valkoisten lakanain välissä. Kun päätäni ensi kerran käänsin, huikeni silmäni, mutta kuitenkin ennätin nähdä aukinaisesta ovesta ulos pihalle ja sieltä kujan alitse pellolle, jossa valkeita ja mustankirjavia lehmiä parhaillaan seisoi savulla lypsettävinä. Minä koetin muistella, mitä minulle oli tapahtunut, ja ajatella, missä nyt mahdoin olla, mutta aatokseni eivät jaksaneet kokoontua sitä minulle sanoakseen. En saanut mitään selvää siitä, mitä minulle oli tapahtunut, ja vielä kerran raukesin uneen.
Se uni, jonka nukuksissani näin, oli niin helppoa ja huokeata, etten ole semmoista milloinkaan nähnyt. Minusta näytti, että kaikki ympärilläni oli valkeaa ja puhdasta kuin paperi tahi palttina. Ilma, maa ja taivas, kaikki oli yhtä palttinaa. Sitten muuttui se vähitellen valkoiseksi koivikoksi, ja minusta tuntui, kuin olisi minun allani alkanut vesi vuotaa ja että minun piti antautua uimaan. Vesi kannatti minua ihan itsestään. Se oli lämpimän-haalakkata ja huuhtoi minua hellästi joka paikasta, sekä ulkoa että sisältäkin päin, niinkuin tyhjää astiaa. Minä uiskentelin kauan aikaa sillä lailla veden mukana, joka huljui sinne tänne valkeanharmaiden koivujen välitse, mutta kun kerran rupesin tarttumaan kiinni muutamaan, niin samassa sen tuohi kuoriutui minun käteeni ja kääriytyi itsestään minun ympärilleni niinkuin valkoinen lakana. Vesi tuntui samassa valuvan altani pois, ja oli kuin olisin ollut pumpulien päällä pitkälläni. Se lakana kietoutui yhä tiukemmin minun ympärilleni ja tuntui kuivaavan minua sekä ulkoa että sisästäkin, niinkuin tyhjää astiaa. Mutta viimein oli se niin tiukalla kuin kapalovyö, ja minua alkoi ahdistaa. Silloin tahdoin riuhtaista itseni irti, ja siitä minä heräsin. Minä haparoin sinne tänne silmilläni ja näin vihdoin, että pääni pohjissa seisoi joku, jonka silmät kirkkaasti katselivat minua.
Minun piti ummistaa silmäni jälleen, mutta silloin tartuttiin minua hiljaa käteen.
—Tahtoisiko sairas maitoa … tässä olisi vasta lypsettyä.—Puhuvan ääni oli sulava ja hänen sanansa soivat vieläkin korvissani, kun niitä mieleeni johdan.
—Kuka se on? kysyin minä ja aioin kohottautua istualleni paremmin nähdäkseni, mutta silloin tuntui, kuin olisi minua lyöty vasaralla otsaan, ja minä vaivuin takaisin tilalleni. Silmissäni musteni, enkä vähään aikaan nähnyt mitään.
—Eikää nousko … antakaa minä annan … parasta on, ettette nouse ollenkaan.
Minä tunsin, että käsi pantiin pääni alle ja että sitä kohotettiin hellävaroen… Se helpotti, ja silmäni selkenivät taas. Minä näin, että se, joka minua auttoi, oli nuori tyttö, jolla oli suuret siniset silmät ja vaaleankeltainen tukka. Vastustelemattani hän asetti astian huulilleni, ja minun täytyi lainata alas lämmintä maitoa.
—Missä minä olen? kysyin minä. Ja kuka te olette?—Ja minä koetin jälleen nousta.
—Maatkaahan pois, te olette hyvässä turvassa. Isä käski minut tänne teitä hoitamaan ja antamaan, jos mitä tarvitsisitte.
Aloin hämärästi muistaa, mitä minulle oli tapahtunut, mutta en siitä kuitenkaan oikeata selvyyttä saanut.