—Mitä minulle on tapahtunut? … kuinka olen tänne tullut?
—Kylläpähän sitten muistatte, kun paranette, sanoi hän ja laitteli peitettä paremmin päälleni.—Antaa nyt olla sen muistelematta, ja nukkukaahan pois.
Mutta minä vain pyysin, että hän selittäisi minulle sen, miten minulle oli käynyt, sillä jotain erikoisempaa oli minulle tapahtunut, mutta en jaksanut muistaa sitä muuten kuin katkonaisesti.
—Eikös täällä … missä ne oli … vasta olleet seurat … ja enkös minä ollut siellä?
—Olihan täällä … mutta ne olivat eilen illalla, ja nyt on jo maanantai-ilta … elkää sitä muistelko.—Ettekö tahtoisi vielä?
Hän tarjosi minulle maitokupin, mutta minä työnsin sen pois.
—Eikös siellä … emmekös me siellä … pahennuksenhan me siellä teimme?
—Mitä siitä nyt … mutta sehän se oli surkeinta, kun te olitte hukkua ja jäädä sille tiellenne.
Hän oli istuutunut jalkopohjiini ja pyyhki silmiään esiliinansa helmalla.
Nyt vasta selveni minulle kaikki yht'äkkiä ihan selväksi. Minä muistin tarkalleen, mitä oli tapahtunut; kuinka olimme häväisseet ihmisiä ja pilkanneet Jumalaa; että oli sitten tultu rantaan ja mitä venheessä oli puhuttu. Koko ruumistani vihlaisi, kun muistin, mitenkä olin airo kädessä venheen kokasta hoipertunut suin päin veteen.