—Teistäkö? kysyi Liisa vuoroonsa ja punastui.—Itsepähän sen parhaiten tiennette.
Minä en tiedä minkätähden, mutta mökin teko tuntui nyt minusta aivan varmalta. Sanoin kuitenkin Liisalle:—Eihän minusta itse tieteni toki ole siksi, kun olen yksinäinen mies. Mitä minä mökillä teen, kun ei ole toveria.
Tottahan minä lienen katsonut Liisaa vähän oudommasti, koska hän punastui entistään enemmän ja veti huivinsa silmilleen.
Samassa tuli emäntä kylästä, ja minä huomasin, että hän katseli meihin kumpaankin vähän merkitsevästi, vaikka ei hän kuitenkaan virkkanut mitään.
Mutta huomenna hän virkkoi, ja virkoin minäkin. Hän kysyi minulta, olinko miettinyt sitä asiaa, ja minä sanoin miettineeni.
—Ettäkö tyydyt minun tuumiini? huudahti hän iloisena seisoalleen hypäten.
—Tyydyn! sanoin minä.
—Kumpaankinko, siihen mökin ja siihen, että Liisa—?
—Kumpaankin.
—Ihanko todella tyydyt?