--Mikä niin? ärjäisi Söderlingska.
--Ei ne nyt olisi pahentuneet teidän kahvistanne, jos sitä joivatkin.
--Olkoon se heidän asiansa ... mitä se sinuun kuuluu?
--Ehkä se kuuluu vähän minuunkin.
--Häpeäisit, joka haaskan harakka! Osaan minä itsekin pitää puoleni!
Jonnekin mennäkseen mielensä kuohua asettamaan mennä rynttäsi Söderlingska rantaan. Siellä oli aivan niinkuin hän oli arvannutkin--kallio silakkain siivuun jäleltä vielä pesemättä, niljakkana sisälmyksistä. Hän kävi hiekalla ja huosiamella siihen käsiksi, sadatellen saamattomia, jotka eivät osaa edes omia jälkiään siivota ... täyt jätetään mätänemään ... suolet haisemaan ... ja heille minä antaisin vallan?
Söderling näkyi lähestyvän hitaasti ja jäävän seisomaan siihen jonkun matkan päähän, hierautuen siitä sitten niin lähelle, että viimein sai sanotuksi sanottavansa.
--Se oli niiltä ajattelemattomasti tehty ... kyllä ne sen jo itsekin, kun minäkin niille siitä sanoin. Kyllä ne juovat, jos vielä tarjoat.
--Elkööt toki millään muotoa minun tähteni ottako semmoista syntiä tunnolleen.... Mitä siinä seisot ja noljotat? Miksette mene siimaa laskemaan?
--Aiotko sinä sitten kuitenkin?...