Oli se nyt sekin taas: houkutella vanha mies luokseen ja juottaa hänet humalaan, urkkiakseen--sillä mitä muuta varten se olisi sen sinne vienyt?
Ja kun ne saisi siitä pois milloin tahansa, jos vain jaksaisi ostaa saaren omakseen ... ja kun nyt olisi rahaa, millä jaksaisi, jos olisi sen pitäjätä. Mutta mitäs meillä....
Söderlingskan sydän oli niin täynnä pakahtumista ja kiusaantumista ja kateutta ja kiukkua, että siihen oikein koski.
Korsun satamassa oli purjevenhe laiturissa, purje vielä mastossa auki, puomi vedettynä ylös. Molemmat pojat puuhasivat siellä kantaen tavaraa maihin.
Söderlingska oli vihannut heitä melkein siitä saakka kuin alkoivat päästä liikkumaan. Aina ne olivat olleet kiusaamassa Kallea ja Helgaa, näykkimässä, nakkelemassa kivillä aidan takaa--aina valtaamassa lintuluotoja, varastamassa munia Käärmesaaren pesistä, eikä niitä saanut koskaan kiinni.
Korsun akka seisoi tupansa rappusilla, huomaamatta Söderlingskan tuloa. Söderlingska pysähtyi ja katseli häntä tuvan nurkalla kasvavan sireenipensaan suojasta. Se oli pieni, laiha, ketterä ihminen. Kädet ristissä vatsan päällä hän katseli kuin ihastellen poikiaan, jotka juuri kantoivat kukin säkkiään aittaan. Se oli oikea tavarankätkijä emä, jonka talteen mies ja pojat varastaa ja anastaa, hankkii ja haalii. Se oli se aina varuillaan oleva kiilusilmä narttu pesänsä suulla.... Ja sitten niin syytön ja viaton ... tekopyhä liehakko ja kehuja ja kiittäjä, kun pelkäsi jotain ... niinkuin ei olisi milloinkaan mitään kujetta tehnyt, ei milloinkaan punninnut väärin, ei kenellekään antanut väärin takaisin.... »Ai, oliko se kaksikymmen-markkanen kuin rouva antoi ... anteeksi, minä luulin kymmen-markkaseksi ... anteeksi ... ne ovat niin yhdennäköisiä nykyajan setelit.»
--Huomenta.
Säpsähtipäs....
Korsun akka oli säpsähtänyt, pyörähtänyt kuin pelätetty lintu, mutta tointunut samassa.
--Ka, huomenta, huomenta.. Emmako se... no, sepä hauskaa!