--Joko sinäkin alat aaveita pelätä? Mutta mistä sen täällä meren rannalla tietää, mikä tavara se milloinkin on ruumiin omaa? Jos rupeisi sen mukaan valikoimaan, niin eihän silloin voisi mitään itselleen pelastamaansa pitää. Hukkuneiden tavaraahan se on kaikki, no, jos ei kaikki, niin suurin osa siitä, minkä vesi kantaa maihin. Ruveta nyt semmoisesta tunteilemaan. Mitä täällä sitten ollenkaan elämästä tulee? Muuttakaa maihin samassa. Menkää talonpoikain rengeiksi, niin isä kuin poikakin! Sontakuskeiksi! Suota kuokkimaan! Mahdoin päästää sinut, Kalle, seminaariin, silloin kun sinne pyrit. Siellä olisi ollut oikea paikkasi. Maallikkosaarnaaja mikä lienet!... Ensi kerran heidän elämässään oikein iso lohi miesten nuotan perässä potkii, eikä nämä uskalla sitä pitää. Synti? Synti! Mahtaisi naapuri nauraa, jos saisi tietää.
--Eihän mamma kuitenkaan tahtone, että tekisimme niinkuin naapuri.
--Minä vain sanon, että te olette päästänne vialla ja Helgan hengen hurmauksissa, ja se on se sen uskonsisar, se sen ystävä, tekopyhä vanhapiika tuolta kirkonkylän koululta virsineen ja veisuineen ja rukouksineen, josta on alkujuuri kaikkeen. Että minä päästinkin sen tänne maihin toissa kesänä!
--Sanoinhan minä sinulle, että ... sanoi Söderling.
--Sanoit, sanoit, ole hyvilläsi, että sinä olit viisas ja minä tyhmä ... Se on niin, että nauraisi, jos ei itkettäisi.
Kalle ja Helga istuivat rauhallisina ja hiukan kärsivän näköisinä samalla penkillä, vierekkäin... Kun olisivat edes panneet tiukemmin vastaan, mutta siinä ne istuivat ja odottivat, niinkuin ei maksaisi vaivaa ruveta edes väittelemään. Minkä Helga kerran on saanut päähänsä, kyllä se siinä pysyy. Kuta hiljaisempi ja nöyrempi se on, sitä enemmän se äkäytyy.
Söderlingska tunsi, että hänen olisi heihin nähden pitänyt menetellä aivan toisella tavalla, heittää kaikki siihen tällä kertaa. Mutta siitä huolimatta hän tiukkasi, kirstua potkaisten:
--Ja millä maksetaan nämä ostokset?
Siihen ei kukaan osannut vastata.
--Ja millä korvataan virolaisen vaivat?