HELUNA
Tulkaa pois, emäntä … jos Panu tulee … minua pelottaa.
EMÄNTÄ En lähde, ennenkun se sen sieltä päästää … pyhä risti häntä suojelkoon!
HELUNA
Tullaan.
(Juoksee pois, EMÄNTÄ piilottautuu majan taa.) (JORMA, KARI
ja KARITAR nousevat polkua vasemmalta.)
JORMA (osoittaen epäjumalaa) Voi sinuas variksen pelätti, mikä olet! Voi sinuas narrikansan kuvatos, minkä tietäjäsi on siihen, esi-isäin pyhään puuhun kytkenyt, jonka juurella haltijan oma lähde kumpuaa! Mikä rähjä, mikä vinosuu, vääräsääri, kierosilmä lappalainen—luulee hänessä suuren haltijan asuvan! Tuossako, ihmiskäsin tehdyssä ihmisen kuvassa haltija mieluummin asuisi kuin omassa kasvattamassaan puussa, jonka siemenen kylvi siihen salojen siintäväin keskeen, vetten välkkyvien vaiheelle? Näettekö, kuinka tuo irvihammas ahnaasti kättänsä ojentaa almua anoen— omansa epäjumala olet Panulle, joka ei muusta tiedä kuin voitosta ja saaliista ja semmoiseksi kaltaisekseen jumalansakin laatii, esikuvaksi itselleen ja muille. En voi minä enää heimon yhteisiin uhreihin osaa ottaa, yksin täytyy tullakseni, omat pyhät pitääkseni!
KARITAR Kun ei ole sitä, joka hänet irvihampaan tuosta irti kiskoisi ja suulleen kallioon syöksisi.
JORMA Paikka on pyhä, joskin häntä häväistänee. Et saa pyhällä uhrivaaralla tehdä väkivaltaa pedollekaan, vaikka olisi karjaasi kaatanut. Itse haltija häpeänsä kostakoon—ja kerran kostaa!—Uskon aikain parempain kerran vielä koittavan. Vielä palaa Väinö, pyhät vuoret puhdistaa, vanhat haltijat entiseen valtaansa asettaa. Lahoo, ränstyy, mätänee käsin tehty kuva, sadat vuodet seisoo jumalain puu—ja jos kerran kaatuu, jo toiset juurestaan versoo. Sinulle uhraan, ainoani annan, viimeiset aarteeni eteesi kannan.
(Mene uhripuun luo ja toimittaa uhrin.)
Tapio talon isäntä,
Metsän ukko halliparta,
Mielikki metsän emäntä,
Metsän armas antimuori,
Tule jo kullat ottamahan,
Hopeat valitsemahan,
Ainoat omistamahan—
Ota soljet, sormukseni,
Vähät lahjat viimeiseni.
KARITAR
Ota multakin omani,
Ainokaiseni omista,
Vähät lahjat viimeiseni.