—Ethän karhun ajoon aikone?
—Suurempi peto karjaani vaanii.
Kylvettyä saatteli Ilpotar Panun taas soihdun valolla pirttiin. Siellä otettiin hänet riemuhuudoilla vastaan. Kuisma oli matkalla miettinyt runon kaikista markkinamatkan tapahtumista ja lauloi sitä parhaillaan. Jo oli hän laulanut Joukon suuresta linnustuksesta, hyvistä kaupoista ja siitä, miten oli kuninkaan ostajia petkutettu, kuinka Panu oli pappia pilkannut ja taikonut torniolaisen koskeen. Viimeksi oli hän laulanut:
—Panu sairahat paranti,
rammat kulkuhun kohotti,
ja jokaisen tapauksen kerrottuaan kysyi hän toisten miesten puoleen kääntyen:
—Sanokaatte, suuret urhot, va'at miehet, vastatkaatte, puhunko totta vai valetta?
—Totta puhut ja pajatat, totta laulat laadullista,
vastasivat toverit yhteen ääneen, kaiken tuvan väen heitä säestäessä.
Mutta vielä oli viimeinen urotyö laulamatta, ja Kuisma jatkoi:
—Vielä kerron kaiken kumman, ihmehen oman näkemän: Panu seisoi paaden päällä, Rajavaaralla vihainen, loi on silmät lounahasen, läntehen käet kohotti, taikoi templin taivahalle, ylös pilvihin ylensi. Kumohon kirosi kirkon, ilmahan ylösalaisin. Sanokaatte, suuret urhot, va'at miehet, vastatkaatte, puhunko totta vai valetta?