Talvimetsästystä ja voudin tuloa odotellessa valmistelihe Panu ja varustelihe. Hän takoi nuolia, jousia ja kirveitä, apunaan Jouko, jota hän siitä lähtien, kun luuli papin häntä silmänneen, aina piti läheisyydessään, neuvoen hänelle taikomisen taitoa ja opettaen hänelle taikoja ja kaikkea muuta tietoaan. Joukosta piti tulla taikuri yhtä hyvä kuin isästäänkin. Ja häneen piti Panun kaikkien tietojen ja taitojen keskittymän, ei kenellekään muulle niitä neuvottu, ei ketään muuta tahtonut Panu opissaan pitää. Paitsi takomataidon salaisuuksia pääsi Jouko perille siitä, miten kannuksia oli valmistettava ja miten niitä käytettävä. Vähänhän nuorelta Jouko välistä tuntui tietoja vastaanottamaan. Mutta oli hän jo monet rummut omin päinsä valmistanut ja helpommissa asioissa sen avulla haltijain vastauksia tulkinnutkin.
Tuskin kuluikaan sitä päivää, ettei Panun luona käynyt avun etsijöitä. Kaikki lähiseudun miehet, jotka suuriin talvimetsästyksiin valmistautuivat, kävivät Panun pajassa vanhoja aseitaan korjauttamassa, uusia taottamassa ja niitä kaikkia taiottamassa. Vaarallisemmalle retkelle ei kukaan lähtenyt ennenkuin sukset, aseet ja koko mies oli loihduilla, luvuilla ja taioilla varattu kaikkia vihoja vastaan. Ja jos oli suurempi sairaus ihmisissä tai elukoissa, aina tultiin Panulta apua hakemaan. Aamusta iltaan oli hän toimessaan. Helpommat taiat toimitti hän kotisaunassa ja pajassaan, mutta kun oli suuremmat vihat voitettavana, vaikeampaan tautiin lääkkeet valmistettava ja pulmallisemmassa asiassa arvalta neuvoa kysyttävä, otti hän suksensa, poistui illan suussa kotoaan ja hiihti pyhälle vuorelle päin, josta palasi vasta keskiyön aikoina, kun illalla lähti. Ei kukaan uskaltanut häntä sinne seurata eikä hänen jälkiään vakoilla. Vuoren alla niemessä tiettiin vain jossakin metsän peitossa olevan majan, jossa hän tehoisimmat taikansa teki ja vaikuttavimmat taikakalunsa säilytti. Ei ollut Joukokaan vielä päässyt tätä salaista paikkaa näkemään; vasta sitten, kun oli oppinut sen, mitä kotona oli opittavaa, lupasi isä ottaa hänet sinne, ja sitten oli hän kohta oleva täysi tietäjä, valmis toimeensa kastettavaksi.
Voudin tuloaika oli käsissä. Jo oli hän lähettänyt hiihtäjänsä tuomaan sanaa saapumisestaan, jonka piti tapahtua ensimmäisen täyden kuun aikana, että nähtäisiin öitäkin metsissä kulkea, jos ilmat silloin olisivat suotuisat. Ja oli Panu pannut viestit siitä heimon parhaille metsämiehille, että koirineen ja kaarineen, keihäineen ja kirveineen saapuisivat karhun ajoon osaa ottamaan. Heimon parhaalle hiihtäjälle ja urhokkaimmalle metsän kävijälle Karille ei sanaa annettu. Mutta kun Jorma sen sai kuulla—Panun oma emäntä sen hänen korvaansa kuiskasi ja pisti mukaan terveisiä Annikilta—päätti hän ensi kerran pyydyksille hiihtäessään ulottaa matkana Karin majalle saakka.
Vanha ukko Jorma eleli omia aikojaan omassa salvamassaan metsäsaunassa vähän matkaa Panulasta, josta oli muuttanut pois, niin pian kuin veljenpoika oli ottanut siellä isännyyden haltuunsa. Ilta- ja aamupuhteet hän verkkoja kutoi, ansoja punoi, suksia valmisteli ja nahkoja muokkasi, eikä kellään ollut verkot niin hienot, ansat niin näpsät, sukset niin sujakat ja nahkat niin hienot. Päivät hän metsissä hiihti pyydystellen jäniksiä ja metsäkanoja langoilla ja loukuilla ja kettuja raudoilla, ja läpi talven oli hänen latunsa auki, kulkien ensin järven yli, sitten erään lahden pohjasta metsään, upoten ja noudatellen puron vartta, kunnes vei pienen jyrkkärantaisen metsälammen luo, jossa oli hänen pyydysmaansa ja jonne eivät muut kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan käyneet ansojaan virittämään. Vaikka olikin Jorma ukko useimmassa asiassa toista mieltä kuin heimon johtajat, suosi häntä hänen sukunsa, sillä oikeat olivat usein ukolla tuumat, aina hän nuorten iloissa soitteli ja lauloi, opetti muillekin laulujaan ja jakoi tarvitseville saaliistaan sen, mikä itseltä tähteeksi jäi.
Oli vielä varhainen aamuyö, kun Jorma majansa ovella asetti sukset jalkaansa ja valmistautui pyydyksilleen lähtemään ja samalla Karin majalla käydäkseen. Kontti selässään, kupeellaan jousi ja kädessä sauva solahutti hän alas tuttua latuaan järven jäälle. Ketterästi nouseskeli vielä vanhuksen jalka ja säännöllisesti loksahteli suksi ennen tehdyn ladun kovaan pohjaan. Aamu oli kirkas ja kylmä, ja tähdet leimusivat taivaalla revontulten kanssa kilvan. Kun mäen antama vauhti loppui ja sileä jää oli alla, hiljeni hiihtokin, ja verkkaisata kulkua eteni iäkäs suksimies tarttuen tuumiinsa kiinni, jotka näin aamusta päivin aina olivat virkeimmillään.
Paljon olivat tapahtumat ja puheet Panulan neuvottelussa hänen mielessään viime aikoina askaroineet, mutta enimmän kaikista se, mitä oli Väinöstä puhuttu. Tahtoi suuttumus siitä välistä sanoiksikin pukeutua yksinäisiä taipalia hiihtäessä, teki mieli siitä metsän puille puhella.
Vähät minä siitä, etteivät minua kuule, haasteli hän hiihtäessään. Mutta se on paha, kun ei enää korvaa kallisteta Väinönkään viisaudelle, joka sananparsiin puki ajatuksensa aarteet ja soiton ja laulun opetti. Mikä mies on Panu hänestä pilkaten puhumaan? Eivät olleet asiat Jorman mielestä oikein olleet siitä pitäen, kun Panu oli ne ajaakseen ottanut. Hyvähän saattoi olla kaupanmies ja hyvässä kurissa piti kansaa, mutta ne sen taiat ja temput, jotka Väinön tietojen rinnalle asetti—julkeata oli se Jormasta, ja kerran jumalat kostaisivat. Ei nykykansa osaa jumalien kera seurustella eikä haltijain tahtoa tajua. Luulevat Tapiota ja Mielikkiä ahneiksi pohatoiksi, jotka ihmisten tavaroita himoitsevat, kultaa, hopeaa ja herkkuisia uhreja kysyvät. Eivät ne niitä kysy, kysyvät sitä, miten mieli on herkkä, miten heitä sydämessäsi hyvittelet ja miten rinnassasi hellänä pitelet—niille näyttäytyvät ja mielihyvänsä hymähtävät. Eivät kaikille näyttäy, vaikka mitä temppuja tekisivät ja mitä antimia tahansa eteensä levittäisivät. Sille, joka osaa oikein katsoa, ilmaantuu haltija siinä, missä et luulekaan. Mutta ei osaa nykykansa enää haltijata huomata.
Jorma oli hiihtänyt joen poikki ja läheni rantaa, joka korkeana metsäisenä rinteenä kohosi hänen edessään muodostuen vähitellen kaitaiseksi lahdeksi, minkä pohjassa oleva puro vei syvemmälle metsään.
Haltija on kuin otus metsässä, jatkoi hän mietteitään, saattaa olla lähellä, saatat kulkea ihan sen ohitse etkä huomaa ennenkuin jo on pakosalla—voi katsella sinua kuin metso puun mallosta ja säikäyttää sinua pääsi päältä lentoon lähtiessään; hänen jälkeensä lähdet, mutta et enää saavuta.
Mutta mikä siinä on, ettei nykyisen kansan silmä näe haltijata niin hyvin kuin niitä ennen nähtiin, jolloin heitä joka oksalla istui, jolloin ne joka aholla iloaan pitivät? kysyi Jorma itseltään, kun latu vei hongikkoon, jonka katon läpi tähdet tuikkivat. Paljon oli Jorma sitä miettinyt … lie siinä syy, että silmä on huiennut metsän väen aarteita liiaksi tähystellessä. Ei huolita Tapiosta, vaan hänen tavaroistaan. Tapetaan kaikki, mitä eteen ilmaantuu. Siitä Jumala työlästyy ja riistansa arkiuttaa. Ei metsän ukko itsekään teurasta karjastaan enempää kuin tarvitsee. Niin tehtiin ennen, ja niin teki Jorma vieläkin. Kun oli tarpeekseen saanut, nosti loukkunsa puun oksaan ja viritti taas, kun tuli puute. Aina sai hän siten, mitä tarvitsi. Siinä se oli. Mutta oli se siinäkin, että vaikka heimo tietäjänsä Panun käskemänä suuria uhria suitsutteli, eivät metsämiehet Mielikin mieltä lepytelleet, niinkuin esi-isäin oli tapana. Eivät puhtoisimpiinsa pukeuneet, eivät lauluilla lumoilleet, vaan rumilla Lapin taioilla pettää pyysivät. Mielikki rakastaa sitä, joka metsälle lähtiessään hienoimman paitansa ja kauneimman kauhtanansa yllensä pukee ja uusimmat kenkänsä jalkaansa vetää eikä haisevissa vaatteissa hänen siistityissä huoneissaan värjöttele. Mutta enimmän kaikesta ihastuu salon emäntä metsämieheen, joka hänen tyttäriensä iloksi virtensä virittää.