Eikä sitä kertaa hiihtänyt Jorma metsässä, ettei jotakuta vähän hyräillyt.
»Mielikki metsän emäntä, metsän muori muoto kaunis, lyöte lykkyvaattehisin antipaitoihin paneite, sormet kullan sormuksihin, käet kullan käärehisin, pää kullan vipalehisin, tukka kullan suortuvihin, korvat kullan koltuskoihin, kaula helmihin hyvihin.»
—Eihän se minun ääneni enää metsässä kajahda, mutta tarkka on korva metsän väellä, kyllä kuulevat, kun tahtovat…
»Tuo'os, metsä, tuonnempata, etsiös etempätäkin, saata tälle saarekselle, tälle kummulle kuleta, saata poikki salmistakin, vetele vesien poikki.»
Aamu alkoi vähitellen kuultaa puiden läpi. Pakkanen oli kiihtynyt, ja tähdet liekehtivät niinkuin olisivat vilun käsissä hyppineet. Jorma oli puron vartta noudatellen tullut lammelle, josta puro lähti. Lampi oli korkeiden harjujen välissä, ja sen rinteet kasvoivat tuuheata lehtimetsää ja toisin paikoin sakeata näreikköä. Puron niskassa oli lumen alla patoja, sillä keväisin tulvaveden aikana oli purossa Jorman paras kalastuspaikka ja lähellä sitä havumaja suuren kuusen alla, johon hän oli talviteloilleen ripustanut pyydyksiään: vitsamertoja, ongenvapoja, linnunrihmoja ja loukkujen lukkoja. Aina pistihe Jorma sitä kautta kulkiessaan ennenkuin edemmä meni, katsomaan, olivatko kaikki paikoillaan. Ja aina uhrasi hän puunsa alle palasen hopeaa, toisen vaskea. Ei ollut nyt viimeisestään muuta muutosta tapahtunut, kuin että jänö oli käynyt puun juurella tepastelemassa ja kettu sen jälkiä nuuskimassa. Päivä oli valkenemistaan valjennut, ja metsässä alkoivat sen eläjät liikkeelle lähteä. Palokärki huuteli, oravat kurahtelivat, ja ylhäällä harjulla kuherteli teiri toverejaan houkutellen. Jorma nousi suksilleen ja lähti pyydyksiään kokemaan. Lammen rannalle pajukkoon oli hän laittanut riekkopihan risuista. Kaksi valkoista kanaa oli käynyt lankaan. Ylempänä rinteellä olivat jänislangat maahan kaadettujen haapojen ympärillä. Puolikymmentä lankaa oli Jormalla vireessä, ja kahteen oli käynyt. Mutta kokonainen karja niitä näytti vielä jäljellä olevan, tantereeksi oli lumi haapojen ympärillä polkeutunut. Jorma myhäili siinä jänöjen yöllistä temmellystä, myhähteli hangen pinnalla kelluvia papanoita ja siististi nakerrettuja haavan oksia, joissa näkyi hampaitten sijat ja milteipä hennon turpasenkin jälki. Kohta olivat kaikki hipleimmät ja hienoimmat oksat jyrsityt, uutta elämistä pitää antaa … ja Jorma kaatoi maahan muutamia vereksiä haavan vesoja lehdosta. Keskelle aukkoa oli jäänyt saareke haapoja ja pikku näreitä. Tuuheimman näreen juuressa vilkkuivat nytkin nuo ruskeat silmät ja mustat korvan päät, jotka siinä olivat koko talven näkyneet. Se oli suuri, kesy jänis, joka ei koskaan käynyt pyydykseen, loikkasi aina loukkujen yli ja liisi langat. Milloin tahansa olisi Jorma saanut sen nuolella makuukseensa kolkatuksi, mutta ei kolkannut asentojänistä, jolla oli siinä kotonsa; ja hän alkoi uskoa, että se on haltijan jänis, kun ei pyydykseen mene, saattaa olla haltija itsekin, jota jos hätyyttää, kaikkoo muille maailmoille ja vie kaiken riistan mukaan. Ja varovasti, ettei pyhä elävä turhaan pelästyisi, vetäytyi Jorma viidakkoon ruskeain silmäin häntä seuratessa ja mustakärkisten korvain hörhällään seistessä.
Koettuaan pyydyksensä vei Jorma saaliinsa suuren majakuusen alle lammen rannalle ja ripusti ne puun oksaan niin korkealle kuin yletti. Sen tehtyään läksi hän Karin mökille hiihtämään.
Korkean hiekkaharjun selkää hän hiihteli, joka kulki kahden suon välitse. Pitkät hoikat hongat pyrkivät rinteiden alta aina sen tasalle kohoamaan. Alempana oli metsä sakeaa, mutta harjun selällä harvempaa, ja puitten välitse näkyi etäisiä vaaroja. Karin mökki oli siellä vuoristossa korkeimman vaaran vierteellä, mistä savupatsas ilmaan suitsusi.
Ei ollut nuoressa kansassa Jorman mieleisiä miehiä muita kuin Kari. Kari oli puhdas poika, äitinsä kanssa kahden eleli. Ei kukaan osannut Jorman mielestä niin laulaa ja soittaa kuin Kari. Kaikki Jorman laulut oli hän oppinut, ja uusiakin hän sepitteli, niin soinnukkaita, ettei aina isäin vanhoista virsistä erottaa tiennyt; vanhoillaankin oli niitä vielä Jormankin pitänyt ruveta oppimaan, niin ne häntä viehättivät. Puhdas oli poika sekä mieleltään että tavoiltaan ja taisi ja tahtoi metsolaa miellytellä, niinkuin Kalevan miesten ennen oli tapana. Ei hänkään taikoihin ja temppuihin luottanut, sanaan uskoi ja sanaa viljeli ja Väinön tietoa piti tiedoista korkeimpana. Sentähden kantoi Panu häntä kohtaan kannemieltä eikä Annikkia antanut….
Olisi Jorman mielestä ollut Karille parempiakin neitoja kuin tuo lappalaisrotuinen, joka oli pahainen ja pieni ja liiaksi musta. Oli Jorma siitä Karille ja hänen äidilleen puhunutkin, mutta siitä pitäen, kun Kari varmasti mielensä ilmaisi, oli Jorma apuna siinä, missä voi.
Kun Jorma oli harjun selkää kappaleen hiihtänyt ja maat alkoivat kohoilla sille vaaralle, missä oli Karin maja, kohahti yht'äkkiä hiihtäjän edestä iso metso lentoon. Kuulostettuaan, minne se asettui, lähti Jorma jäljestä hiihtämään. Metso on iso, komea lintu, se olisi mainio tuomisiksi Karin emännälle, ja ollakseen oikein varma siitä, ettei metso keksisi häntä ennen kuin hän metson, laskeutui ukko suksiltaan, heitti pois tuuhean ketunhäntähattunsa ja hiipi metsästysintoa palaen sinnepäin, minne metso oli lentänyt. Korpi oli sakeaa, puut korkeita ja tuuheita, ja tiheimpään kuuseen lentää Tapion kukko, katselee sieltä maurottaa, pää kallellaan ja nokkaansa väliin hipaisten huomatessaan puitten juurilla paarustelevan vaanijan, joka ei näe, vaikka hänet nähdään. Liian laiska on lentoon lähtemään raskas lintu, puun maltoa vain kiertää sitä mukaa kuin toinen puuta kiertää. Mutta jo on Jorma saanut vihiä linnusta, ei pysäytä kulkuaan, vaan virittää salaa jousensa, maahan painuu mättään taa ja tähtää, mutta ei ennätä laukaista, kun suhahtaa ilmassa ja Jorman varma saalis vieraan nuolen lävistämänä tulla rumistaa puusta alas.