Eihän ole Jorma kiivas mies eikä kiroisa, mutta kun ei ole vielä ennen sattunut, että toinen hänen saartamansa riistan viepi, niin jo kiraisee hän metsään ja kysyy, kuka lempo se siellä hänen lintujaan ampuu.
Ei kuulu metsästä vastausta, ja Jorma rientää vähän kiireemmin kuin vanha mies tavallisessa menossa katsoo arvolleen soveltuvaksi anastamaan otusta, jonka hän pitää omanaan, oli ampuja kuka tahansa.
—Äläpä vie toisen lintua! kuulee hän tutunomaisen äänen sanovan, ja kun kääntyy jäljelleen, näkee hän Karin astuvan esiin paksun puun suojasta.
Jorma on olevinaan vihainen ja tiuskaisee:
—Minun on lintu!
Kari on myöskin olevinaan tiukkana ja vastaa:
—Sen on lintu, joka linnun ampuu.
—Sen se on, joka löytää ja saartaa!
Mutta sitten he molemmat nauramaan ja käteltyään kyselemään, miten kumman lailla olivat tulleet samaa riistaa ampuneeksi.
Kari kertoi jo kauan tienneensä suuren metson näillä paikoin telmettään pitävän, oli kuullut sen soitimen aikana ja kuullut kesällä kotkottelevan, ja kun viime kerran Panulasta hiihti, niin siinä se oli taas. Lähti nyt lintuun ja kun harjua hiihtäessään kuuli metsän rumisevan, niin hiipi kohti. Näki siinä toisenkin vaanivan, ajatteli: autan vanhaa miestä, jos ei sattuisi osumaan.