—Kyll' olisin osannut, mutta siin' on lintusi.
—Ei minun ole.
—Ei ole minunkaan. Mutta nuoremmakseni pistän konttiini, niin pääsee vanhus kantamasta.
Niin oli ystäväin riita ratkaistu, ja yhdessä lähtivät he metsästystään jatkamaan.
—Vouti tulee pian karhun ajoon, sanoi Jorma heidän hetken aikaa hiihdettyään, sanoi niinkuin jotakin asiaa, joka oli vain ohimennen mieleen juolahtanut. Ja vaikka Kari kohta käsitti, että sitä sanaa se on Jorma näin pitkän matkan lähtenyt tuomaan, virkkoi hänkin yhtä välinpitämättömästi:
—Tulleeko piankin?
—Täyden kuun aikana, kun lienevät ilmat suotuisat.
—Sehän on huomenna.
Ainoastaan hiukan kiireemmin kuin tavallista hiihti Kari uutisen kuultuaan ja lykkäsi sauvallaan muutamia kertoja voimakkaammin kuin ehkä olisi ollut tarpeellista. Mutta Jorman tarkka silmä näki ja korva kuuli, ettei nuoren miehen mieli ollut niin levollinen kuin mitä hän tahtoi näyttää. Annikin oli vouti tahtonut saunapiiakseen pestata, niinkuin oli jo niin monen tytön tätä ennen pestannut ja siihen pilannut, ja yhdessä liitossa näkyi olevan Panu. Orjatyttärillä hän heimolle etuja osti, eikä kukaan käynyt kurjia puolustamaan. Mutta Annikilla oli puolustaja. Ei se mies, joka heittäysi karhun kanssa painisille ja yksin hänen käsistään hiehon ryösti, niinkuin Kari oli tehnyt, heittäisi omaansa vieraan herran haltuun, vaikka olisi koko heimo vastassaan. Ei olisi luullut tuossa solakassa varressa olevan sitä voimaa, mikä siinä oli, eikä tuossa lauhkeassa luonnossa sitä kiukkua, minkä Jorma oli nähnyt siitä purkautuvan. Auta Ilmari, miten hän kerran oli suuttunut, kun markkinakansa oli päihtynyttä lappalaista rääkännyt: aseensa oli hän luotaan nakannut ja hyökännyt miesten kimppuun nakellen heitä yksillä jalkainsa sijoilla hankeen kymmenkunnan yhteen menoon, minkä päälleen, minkä pitkälleen—ja se oli Jorman mielestä jalo teko.
—Lähdemme lintuun vielä, ehdotti Kari. Kierrämme vaaran ja menemme toiselta rinteeltä kotiin.