—Itsellesikö omistat?
—En omista itselleni enkä anna Panulle, haltijalle vien omansa.
—Oikein teet, vakuutti Jorma. Ehkä sillä haltijan sovitat. Muuta uhria ei sinun enää tarvinne tehdä.
Mutta taas palasi Jorma kuvan eteen ja puheli, sill'aikaa kun Kari kiinnitti ilvestä puuhun niin korkealle, kuin yletti:
—Mikä rähjä ja haltijan pilkka, sinä vinosuu, vääräsääri, kierosilmä! Sinussako, ihmiskäsin tehdyssä rumassa rakkineessa, muka haltija asuisi mieluummin kuin omassa kasvattamassaan koivussa, jonka siemenen kylvi siihen silloin, kun metsät ensi kerran kylvettiin, ja jonka suojassa on siitä lähtien asunut. Näetkö, kuinka tuo ahneesti kättään ojentaa uhria anoen kuin kerjäläinen—omansa olet jumala nykyiselle kansalle, joka ei muusta tiedä kuin voitosta ja saaliista ja semmoisiksi kaltaisikseen jumalansakin laatii.
—Iskemme hänet suulleen maahan! sanoi Kari.
—Paikka on pyhä, virkkoi Jorma vakavasti. Ei saa pyhällä vuorella tehdä väkivaltaa pedollekaan, vaikka karjaasi olisi kaatanut. Vastatkoot siitä, mitä tekevät, vastatkoot haltijan kostostakin.
—Virkammeko heimolle Panun teosta?
—Emme virka vielä, emme ennen kuin tarvitaan.
—Mieleeni painan, ehkä piankin tarvitaan.