Aurinko oli mailleen mennyt, ja etelän ilmoilla nukkui illan rusko öiseen uneensa kuun alkaessa samalla saloisia maailmoita valaista. Hopeisena hohti jo sen heleässä valossa tuuhealehväinen, hienorihvainen haltijan koivu. Vielä kerran kääntyi Jorma päin pyhään puuhun, joka seisoi siinä suurena ja mahtavana, varjoonsa peittäen käsin tehdyn jumalankuvan, ojensi molemmat kätensä koivua kohti ja laulahti siinä keksimänsä sanat:
»Metsän ukko halliparta, metsän kultainen kuningas, nouse koivun konkelolle, lepän lengolle ylene laulujani kuulemahan, onko laulut laaulliset, onko virret viehkeyiset, onko mieluiset sanani, otolliset uhrityöni. Lepy lehto, kostu koivu, ällös suuttuko, jumala, maanpitäjä pillastuko uhrityöstä uhrimiesten, typeristä tyhmän kansan, lepy metsä miehilleni, lepy näillä leppysillä, lauhdu näillä lauleluilla.»
Iltatuuli, suvisilta ilmoilta tullen, kosketti koivua mennessään, ja ikäänkuin olisi sen haltija unestaan herännyt, karisti se puun oksilta miesten päälle pilven hienoista huurua.
—Otolliseksi uhrimme arvelen, sanoi Jorma hyvillä mielin, ja noudettuaan suksensa solasta, jonne olivat ne tullessaan jättäneet, lähtivät miehet laskemaan alas vaaran pohjoista rinnettä, josta kaiken kansan uhritie vei harvan hongikon läpi loivaa rinnettä Panulaa kohti. Huimaa vauhtia kiisivät sukset alas kannakselle, joka erotti Panulan talon pyhitetystä alueesta, läpi kannakselle laitetun aidanveräjän, missä oli kaksi karhun pääkalloa pitkäin riukujen nenässä ja ylös Panulan pellolle liki pajaa, jossa vasta siinä vauhdistaan pysähtyivät.
Panu oli jo pihalla ja kysyi heitä huutaen, ketä miehiä olivat ja mistä tulivat. Tunnettuaan heidät ja kuultuaan heidän uhria tekemästä tulevan, kysyi hän mielihyvää ilmaisevalla äänellä, mitä olivat uhranneet.
—Veimme haltijalle omansa, vastasi Kari.—Ja sen pitempiin puheisiin puuttumatta sujuttivat miehet suksensa liikkeelle ja käänsivät alas rantaan, jossa nuottakodan luona erosivat, Kari vielä yötä myöten kotiinsa hiihtääkseen ja Jorma mennäkseen tupaseensa toisella puolen lahden.
Mutta kun Kari oli vähän matkaa viiletellyt Korpijärven sileää pintaa, kuuli hän tulijain meteliä ja aisakellon isoa ääntä edestään ulapalta. Vetäytyen lähellä olevan saaren suojaan näki hän kaksi hevosta vaivalloisesti pyrkivän ummessa hangessa eteenpäin. Arvattuaan heidät voudin miehiksi yhtyi hän takaapäin heidän seuraansa ja sai kuulla, että tulijat olivat voudin lähettämiä ummen aukaisijoita ja että vouti itse saapuisi huomenna iltapäivällä. Sen tiedon saatuaan jätti Kari kotiinsa menon ja hiihti yöksi Jorman majalle, jonne oli jo muitakin heimon miehiä saapunut olemaan avullisina kuninkaan voudin huomenna alkavissa suurissa karhunajoissa.
XVIII.
Seinämät täynnä seisoi suksia Panulan pihalla seuraavana päivänä, ja tupa oli täynnä odottavia miehiä. Päivän alkaessa laskuilleen painua ilmoitti tähystäjä voudin olevan näkyvissä järven selällä. Vaahtoisin, huohottavin hevosin karkuutti korkea herra täyttä laukkaa rannasta pihaan rappujen eteen. Karhunnahka oli porstuan kynnykselle levitetty ja toinen tuvan kynnykselle. Pirtin keskilattialla seisoi Panu komeimpaan juhlapukuunsa puettuna: punaisella päärmettyyn ja näädännahalla reunustettuun valkoiseen sarkakauhtanaan, voutia vastaanottamassa.
—Terve sulle, suuri herra, terve tänne tultuasi matalaisehen majahan, asuntooni ahtahasen!