Luontonsa karkaisi Panu, veistään puraisi ja kävi tekemään viimeistä ja tehoisinta taikaansa. Astuen kolme askelta tulijata vastaan teki hän vasemmalla kantapäällään kolme viisikantaa lumeen ja manasi:
»Villa suusi, villa paasi, villa viisi hammastasi, villaiset sinun vihasi, katke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi!»
Ne tehtyään peräytyi Panu yhdeksän askelta ja odotti keihäs tanassa karhun tuloa, varmana siitä, ettei se viisikantain yli uskaltaisi tulla.
Siihen se pysähtyikin koirain taas kinttuja repiessä. Mutta kun samassa keksi Panun edessään, karkasi se suu selällään häntä kohti.
Ennätti Panu vielä keihästä karhun rintaa kohti iskiessään kiljaista sen syntysanat: »Hiien honka, älä mieheen koske!», jotka hän yksin koko heimossaan tunsi, kun karhu vikkelällä liikkeellä keihään kärjen väisti ja saaden varren kämmeniensä väliin rutaisi sen poikki kuin kortteen. Suulleen suistui Panu samassa lumeen, tunsi raskaan kämmenen pohkeensa päälle putoavan, toisen olkapäästä puristavan ja luuli jo viimeisen hetkensä tulleen.
Kun hän huumauksestaan heräsi, näki hän karhun selällään hangessa keihäs rinnassa ja sukset ristissä selän päällä ja vähän matkaa siitä kaatuneen puun päällä Karin istumassa.
Jo oli karhu kohottanut kämmenensä Panun pään päällä, kun Kari huudoillaan sai sen huomion itseensä käännetyksi. Kahdelle jalalle kohoten oli se vastarintaan asettunut. Tarkkaan oli Kari tähdännyt, suoraan sydämeen rautansa upottanut, ja siihen oli metsän kuningas ensin istualleen lyykistynyt ja siitä kyljelleen kaatunut.
Panua Kari siitä kohta tunnustelemaan, vaan ei ollut vahinkoa tullut. Mutta mielessään hymähti Kari taiotuille aseille ja karhun vihoja vastaan varatulle miehelle, joka olisi saanut henkensä heittää, ellei taikomaton keihäs ja varaumaton mies olisi apuun ehtinyt. Myhähti vielä omaa onneaankin, joka oli antanut hänen päästä Panua pelastamaan, tietäen vanhan tavan olevan, että joka kuoleman kynsistä toisen pelastaa, hän saa vaatia kaiken, mikä on toisen voimassa antaa. Ehkä nyt jo Annikin lunnaiksi riistäisi?
—Tuliko mitään? kysyi Kari, kun näki Panun istualleen nousevan.
—Ei mitään … hyvähän tuo, että viimeinkin kaatui … olisi minultakin siihen jäänyt, jos ei kenkäni kärki irtonaisen puun juureen tarttunut.