Vielä oli huuliparta leikkaamatta. Se oli kaatajan leikattava ympäri turvan ja hattuunsa kiinnitettävä. Ensimmäisen karhun kaatajina kun olivat kaikki yhdessä olleet, annettiin kunnia Kuismalle, joka oli ensimmäiseksi keihäänsä ojentanut. Toisen karhun kaatamiskunnia tunnustettiin Jormalle, joka oli estänyt karhun pakenemasta. Kolmas oli Karin.
—Olihan siinä Panukin osallisena, pistätteli Jorma.
—Karin oli kaatama, virkkoi yhä vähän häpeissään Panu.
Mutta nyt tahtoi vouti, joka havuisella vuoteella tulen ääressä loikoi ja hyvillä mielin siinä jäseniään oikoili, tietää, miksi piti karhua rengasvitsoilla hutkittaman ja miksi ei saanut naisia nähdä ennen metsään menoa.
—Sen tietänet, sanoi Jorma, että taikoja ovat ne, joita minäkin taioiksi tunnustan … vanhaan tarinaan perustuvat ja isäin perintönä kulkevat.
—Kerro, Jorma, voudille tarina … kerro yön kuluksi, illan iloksi.
—Ka, kertonen, kun kuunnellette. Tämä on tarina: Oli kerran kolme veljeä, joilla oli vain yksi ainoa sisar. Mutta veljet vihasivat sisartaan ja niin pahoin pitelivät, että täytyi tytön erämaahan paeta, pois kotoaan korpeen painua. Kulki päivän, kulki toisen, niin jopa päivänä kolmantena kontion pesähän yhtyi. Uupuneena paneutui tyttö siihen levähtämään. Tuli kontio pesälleen, otti tytön vaimokseen, ja sai tyttö kontiolle pojan. Kului aikaa vähäisen, pirahteli pikkuruisen, niin jo kasvoi poika mieheksi, ja isä vanheni. Sanoi isä eräänä päivänä vaimolleen:—»En jaksa elää minä, vanhuus vaivaa, ikä uuvuttaa. Lähden ensi vitilumella liikkeelle, kierrän soita, kierrän maita, jotta veljesi jälkeni löytäisivät ja minulle surman antaisivat.» Kielteli vaimo, vaan el totellut, teki niinkuin oli luvannut, ja lähti liikkeelle vitilumen langettua. Vieri soita, vieri maita ja viimein pesällensä takaisin päätyi. Pian löysivät vaimon veljet jäljen ja otson pesään kiersivät. Silloin sanoo otso vaimolleen:—»Kiinnitä otsaani tämä messinkirengas, että poikani minut muista karhuista tuntisi eikä tappaisi minua, jos vastahani tulemaan sattuisi.» Vaimo teki, niinkuin kontio käski, mutta aina itki katkerasti. Satoi siitä paksun lumen, niin jo kuulee kontio vaimonsa veljien häntä tappamaan tulevan. Kysyy vaimoltaan:—»Kuka sinulle ilkein veljistäsi?»—»Kaksi vanhinta ilkeämpiä kuin nuorin», vastaa vaimo. Kun veljet tulevat pesälle, hyökkää otso ulos, puree pahasti vanhinta veljeä ja peräytyy takaisin pesäänsä. Hyökkää kohta taas toisen kerran ulos ja puree keskimmäistä veljeä yhtä pahasti. Mutta kolmatta kertaa ulos lähtiessään ottaa otso vaimonsa syliinsä ja kantaa hänet ulos pesästä asettaen hänet vähän matkan päähän kannon nenään istumaan. Mutta kun ei uskalla vaimo katsoa kontion kuolemaa, niin peittää silmänsä esiliinallaan. Ja siitä on tullut tapa, ettei nainen saa katsoa otsoa ja otson tappajia.
—Entä vitsat? kysyi vouti.
—Ka, kun veljekset olivat otson tappaneet ja nahkan nylkeneet ja lihat panneet kattilaan kiehumaan, niin jo tulee otson oma poika metsältä, missä oli ollut sill'aikaa, kun hänen isänsä tapettiin. Veljekset kaikki kertomaan tappaneensa kummallisen elukan, jolla oli messinkirengas otsassa. Poika siitä sanomaan, että isäni tapoitte ja vaatimaan osaansa lihoista. Eivät suostu veljekset antamaan. Mutta silloin poika uhkaamaan, että jollette osaani anna, eloon isäni herätän.—»Mitenkäpähän tapetun henkiin herättänet?» ivaavat veljet. Ottaa poika hienon vitsaksen, solmeaa sen messinkirenkaaseen ja alkaa sillä otson nahkaa piestä loihtien:
»Nouse, luojani, lovesta, tekijäni tainnoksista, ylös ilmoille, isäni!»