—Meillä on täällä salaisia, tuntemattomia ystäviäkin, sanoi pastori,— mutta Reita katsoi häntä ihmetellen; oli, niinkuin olisi se tiennyt sen äsken sanoessaan, niinkuin olisi odottanut sitä.
—Ei tullut sisään tuoja … ken mahtanee olla?
Mutta Reita oli päästänyt auki mytyn ja katseli uteliain silmin vaatetta, johon ruoka oli kääritty. Hän levitti sen lieskaa vasten, käänteli sitä ja tarkasteli huolellisesti sen reunaompeluksia.
—Äidillä oli samanlainen huivi, sanoi hän sitten arvellen. Katsokaa, täss' on poron sarvet kirjailtu ja tässä vinoristi. Se merkki oli kaikissa hänen vaatteissaan … tämä on äiti vainajan huivi!
—Mutta miten olisi se tänne joutunut?
—Panu tuhosi isäni ja poltti talomme … muistan vielä, kun lieska nousi taivaalle ja me olimme äidin kanssa kätkössä metsässä. Tavaratkin anasti, mitä oli, niin äiti kertoi. Tämä ruoka on Panulasta! päätti hän sitten yht'äkkiä.—Ja ennenkuin pastori ennätti lausua epäilynsä siitä, kuka heille Panulasta ruokaa lähetti, huudahti hän yhä kasvavalla liikutuksella:
—Se on Annikin, sisareni laittama! Se on Panulassa orjana! Sisko hellä on veli velloaan muistanut … muistanut on totisesti, on … voi sisar hopea!
Ja Reita suli kyyneliin, suuteli huivia, hyppäsi ylös ja riensi ovelle.
—Näitkö hänet? Tunsitko?
—En nähnyt, vaan siellä lienee ollut. Lähden kohta hänen luokseen … haen hänet tänne … viemme kirkolle siskon … otatko hänet?