—Siit, koirat!
—Ei ole minulla vihaa vastaasi, Kuisma, enkä tahdo pahaa sinulle, jos astut suksillesi ja lähdet siivolla kotiisi, virkkoi Kari.
—Huono olisin mies, jos omani antaisin… Mutta jos ette ilman tyytyne, niin tuoss' on osanne—siinä viimeisistä tarjouksistanne!—ja Kuisma nakkasi palasen likaista peräsuolta semmoisella tarkkuudella, että se sattui lähimmäistä miestä suoraan silmiin.
Silloin lennähti lämsä Karin tarkasta kädestä Kuisman kaulaan ja vetäisi hänet kyljelleen maahan.
Mutta samassa suhahti parvi nuolia ilmassa kuin yhden jousen ampumina, ja Kari näki kolme miestään horjahtavan hangelle. Ja heti sen perästä hyökkäsi rannalta mieslauma esiin.
Nähtyään Panun tulevan ja käsitettyään siinä silmänräpäyksessä koko hänen juonensa, muistaen Annikin ja kaiken kavaluuden ja konnuuden, karkasi Kari hänen kimppuunsa kirves ojona. Tappara sattui tapparaan, tulta iskivät terät, mutta luiskahtivat ohi otsasta, johon kumpainenkin iskunsa tähtäsi. Panu tavoitteli puukkoaan, mutta ennenkuin sai sen irti, oli Kari rynnännyt häneen sylin, ja kuin koirat kierivät he lumessa milloin polvillaan, milloin seisoallaan, milloin pitkänään maassa, vuoroin päällä, vuoroin alla, estellen toisiaan teräasetta esille saamasta.
Samanlainen sylin ottelu syntyi toistenkin miesten kesken, ja pyrynä pölisi lumi verisen hirven ympärillä, mutta nopeat, vikkelät, vetreäjäseniset reitalaiset luiskahtivat pian kankeampien vastustajiensa syleilystä ja lähtivät nopeasti kuin kärpät kiitämään pakoon. Syntyi kilpajuoksu jäällä, ristiin rastiin suikkelehtivat vainottavat, ollen milloin edessä, milloin takana, takertuivat jalkoihin, iskivät syrjästä haavoja puukoillaan, mutta väistivät itse aina taitavasti tähdättyjä iskuja ja pääsivät yhä lähemmä metsänrantaa, pyrkien sinne suksiensa luo.
Panu yksin kieriskeli vielä Karin kanssa lumessa, koettaen turhaan irtautua vimmastuneen nuoren miehen syleilystä. Tappaa ei hän tahtonut Karia, oman heimon miestä, peläten toisten tyytymättömyyttä. Saatuaan hänet vihdoin alleen huusi Panu Kuismaa avukseen Karia sitomaan. Kuisma, joka ei ollut ottanut osaa koko taisteluun, vaan mistään välittämättä jatkanut hirven nylkemistä, jonka hän piti omana saaliinaan, riensi köyttä tuomaan. Mutta kun Panu näki reitalaisten olevan pakoon pääsemässä, heitti hän Karin irti ja riensi miestensä jälkeen huutaen:
—Iskekää joka mies, älkää ainoatakaan hengissä päästäkö!
Mutta kun Kari tunsi itsensä vapaaksi, hypähti hän polvilleen, tempasi jäältä kirveen ja aikoi karata Panun jälkeen. Kuisma seisoi välissä ja tapasi häntä lämsän silmukalla. Silloin suhahti kirves ilmassa, ja pää halaistuna lyykähti Kuisma hengetönnä hangelle.