Karikin tahtoi estää reitalaisten pakoa.
—Kostakaa, miehet, kostakaa! huusi hän ja syöksyi veristä kirvestä heiluttaen heidän apuunsa.—Annikki kostakaa! Reidan kuolo kostakaa! Sukunne surmat kostakaa!… Voi raukkoja!
Turhaan huusi hän. Kuullessaan Panun ja Karin huudot, hätkähtivät Panun miehet ja katsahtivat taakseen. Reitalaiset pääsivät hetkeksi rauhaan, saavuttivat suksensa ja pelastuivat metsään.
Yksin jääneenä ja huomatessaan, ettei hän enää mitään mahtaisi ja että Panu vielä nytkin oli päässyt hänen käsistään, raivautui Kari väistyvien miesten välitse ja katosi hänkin metsään.
Panu oli karannut viimeisten pakenijain jäljestä metsään huutaen vielä kerran muille, että seuraisivat häntä. Mutta sakea näreikkö ja syvä lumi estivät häntä pitemmälle pääsemästä.—Vainottavat olivat nuljahtaneet hänen käsistään kuin talvikot kiviraunioon. Juuri kun jaloissa pyörivät, ei ole jälkeäkään näkyvissä.
Miehet olivat kokoontuneet kaatuneen Kuisman ruumiin ympärille, kun Panu palasi metsästä. Kolmesta nuolten haavoittamasta reitalaisesta oli vain yksi kaatunut, toiset kaksi olivat taistelun aikana tointuneet ja kadonneet.
Mutta niinkuin ei mitään olisi vielä menetetty eikä mitään vastoinkäymistä tapahtunut, kävi Panu jakamaan käskyjään.
Hirvi nyljettiin nopeasti ja lihat kätkettiin metsään. Kuisma nostettiin pulkkaan ja kaksi miestä määrättiin häntä kotiin vetämään. Muiden tuli seurata Panua reitalaisten jälkeen Lapinpohjaan, jossa heitä oli uudelleen ahdistettava.
—En yhtä ainoata henkiin jätä … en niin kauan kuin tämä käsi tapparata heiluttaa!
Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, mutta silmissä hiillosti kiihko ja vika, jota ei kukaan uskaltanut vastaan sanomalla ilmiliekkiin yllyttää. Vanhastaan tiesivät hänen toverinsa, että häntä semmoisina hetkinä oli hiiskumatta seurattava.