—Entä Jorma? kysyi Panu, kun tämä muiden lähtöä tehdessä seisoi liikkumatonna paikallaan.
—Jorma jää kuolleita hautaamaan, vastasi Jorma sävyisästi ja surullisesti.
—Tullet Lapinpohjaan, niin saat lisätyötä, kun täältä loppuu,—vastasi
Panu pahansisuisesti naurahtaen.
—En luule minua siellä tarvittavan. Et heitä saavuta.
Kun Panu seuraavana iltana—yö oli täytynyt nuotiolla levätä—saapui reitalaisten kylään Lapinpohjassa, ei näkynyt siellä ainoatakaan elävää olentoa. Reitalaiskylän matalat majat, jotka oli korkean kalliorinteen alle rakennettu, olivat autiot. Pienellä kukkulalla suuren kuusen alla oleva jumalankuva oli poissa ja sen sijalla oli risuja poltettu. Kaikki muutkin merkit osoittivat, että asukkaat olivat lähteneet matkalle, jolta eivät kohta aikoneet palata. Syvä porojen polkema tie lähti viemään suoraan pohjoista kohti.
—Sinne menivät! virkkoi Ilpo, ja Panu arvasi hänen ajatuksensa sitä kysymättä.
Sinne olivat menneet viimeiset Karjalan lappalaiset ja vieneet haltijansa ja salatietonsa, jotka Panu oli aikonut heiltä heidät viimeiseen mieheen hävittämällä anastaa. Kovin oli keskeneräisesti päättynyt kauan haudottu hanke.
—Sinne menivät!
—Sinne olivat menevätkin … näytetään tietä taipaleella!
Miehet näkivät Panun irroittavan kirveen vyöstään, veistävän lastuja kunkin majan ovenpielestä ja keräävän ne kokoon kunkin kynnyksen eteen sen sisäpuolelle. Arvaten sitä taian teoksi seurasivat he tarkasti toimitusta. Nyt teki Panu tulen tervaiseen tappurasoihtuun, pyörähytti sitä päänsä päällä kolme kertaa, kiersi kolmesti huoneryhmää ja loihti: