—Tultani en siihen viritä minä.
—Enkä minä.
XXXIV.
Kevätkalaan ovat menneet kaikki miehet, etäisten selkien saariin soutaneet, orjatytöt apuna airoja kiskomassa. Siellä kutuaikoja ja kalain nousua alavesistä kaiken kevättä odottavat, nuottaa vetävät, verkkoja laskevat, koukkuja pitävät, ja kun saalis on siivottu, sen päivänpaisteessa talven varaksi kuivaavat.
Mutta kotokylään ovat jääneet naiset lehmiä laitumelle laskemaan, karjataikoja tekemään ja karjan onneksi kotihaltijoille uhraamaan.
Ilpolan karja on paras Panulan kylässä, suurempi kuin Panulassa itsessäänkään, ja Ilpotar on heimon naisista karjataikain tekijä taitavin. Panu hänelle joka kevät uudet taiat neuvoo ja kaikki kylän naiset niitä häneltä tietämään. Sillä ei ole Panun omasta emännästä taikain tekijäksi, saati toisten neuvojaksi. Ilpotar tekee joka kevät karjataiat Panulassakin.
Urvon aamuna varhain saapuvat kylän naiset neuvoja saamaan. Kuin kutsuvieraina parhaina vastaanottaa heidät Ilpotar, katettu on pöytä, kukkuranaan on piiraita, rieskoja ja meheviä kakkuja, voita, lihaa, kalaa ja simaa. Mutta on tuomisensa tulleillakin, millä vakkaren voita, millä tuohipullollinen suoloja, harvinaisia ja kallisarvoisia, millä mytty sämpylälämpöisiä, eräällä käärö Saksan verkaa, toisilla sukkia, paitoja, nauhoja ja lahjoja kaikenlaisia.
Arvokkaasti ja armollisesti ottaa Ilpotar vastaan vieraansa, pöytään istuttaa ja syömään ja juomaan kehoittelee eikä ole tietävinään, mitä varten tulivat.
—Iloinen on emännän mieli, kun vieras taloon tulee,—puhelee hän. Harvoin tulette, usein ohi kuljette. Eihän ole isot tarjouksetkaan, mutta sen antaa talo, minkä taitaa … istukaatte, ottakaatte!
—Useinhan käymme, aina on Ilpolaan asiaa, aina ovat tarjoukset toisiaan paremmat,—mairittelee emännistä ensimmäinen.