—Eikö muuta tarvita?
—Teen minä vielä toisenkin, tehnette tekin, kun tahtonette: otan kolme kukon virkahöyhentä ja käärin ne kellojen kantimeen. Panen suurusjuomista astiaan ja siihen panen kellot kantimineen ja yhtä monta sirppiä ja yhtä monta viikatetta kuin on kelloja. Kuljetan kirnua navetan ympäri selässäni kolme kertaa myötäpäivään ja kolme kertaa vastapäivään, asetan sitten kellot lehmäin kaulaan ja sirpit ja viikatteet navetan oven päälle. Kun kaikki lehmät ovat sitä juomaa juoneet, niin päästän kytkyestä ja lasken pihalle, ja silloin tulevat kotiin joka ilta kohta, kun aurinko alkaa mailleen painua.
Silmät pyöreinä kuuntelivat emännät tietäjänaisen puhetta.
—Oiva taioilta taikasi tuntuvat! Neuvonet vieläkin.
—Neuvo, neuvo!
Ilpotar neuvoi vielä toisiakin taikoja, neuvoi, miten paimen oli varattava, miten lehmät hyvälypsyisiksi saatava, miten metsän peitosta päästettävä.
—Oiva taioilta taikasi tuntuvat!—ihailivat taas naiset.
—Tehtävä on taiatkin, vastasi Ilpotar, mutta uhrit aina tehoisammat. Miehet aina isoille haltijoille uhraavat, me pieniä lepyttäkäämme. Ei vieraan opettama taika ole oman uhrin veroinen. Kukin kotolehtoonsa antimet parhaat kantakoon.
—Joko itse uhrasit, Ilpotar?
—En vielä, vaan nyt on mieleni mennä.