—Et antane meidän mukanasi tulla?
—Ei haltija hyviä vieraita vierone.
Joka kevät kehoitti Ilpotar vieraitaan omille haltijoilleen uhraamaan, mutta joka kerta oli heidän samalla tapana seurata häntä hänen uhrilehtoonsa.
Asettuivat he riviin Ilpolan pihalle, Ilpotar ensimmäiseksi niinkuin
Panu miesten uhrisaatossa, ja lähtivät Ilpolan uhrilehtoon.
Kullakin talolla oli oma pieni uhrilehtonsa, mihin emäntä uhrinsa kantoi, kaikista esikoisista ensimmäiset—oli ainakin pihlaja aitan takana kunnaalla, kun ei muuta ollut. Mutta suurin ja komein lehto oli Ilpolassa, parhaiten hoidettu, parhaalla paikalla ja parhailla lahjoilla varustettu. Sinne saattaa Ilpotar vieraansa läpi pienoisen metsikön, yli niityn ja siitä rantaa myöten niemen nenään, jossa on lehto valkeita koivuja, karsituita niin ylös kuin kädellä yletti, muistoksi vainajille ja heidän haltijoilleen pyhitetty. Siinä on ensiksi vanhan emännän karsikko, jo ainakin sadan vuoden vanha, sadan vuoden vanhaksi eläneen naisen muistoksi, joka emäntä oli ollut karjan kasvattaja kuulu ja jolle karjan menestykseksi jokaisesta poikineesta lehmästä kiulullinen ensimmäistä juustomaitoa kaadettiin.
Siihen nyt Ilpotar ensiksi meni ja asetti kupposen maitoa puun juurelle, joka oli puhtaaksi lakaistu ja jossa oli tyven ympärillä raunio rannan kiviä. Joka kerta käydessään kantoivat naiset kukin kivensä asunnon isontamiseksi pyhälle käärmeelle ja kärpälle, joiden tiettiin rauniossa elävän ja antimista osansa ottavan.
Vähän matkaa siitä oli toisen vanhan emäntä vainajan puu, jonka karjaa ei karhu ollut koskaan repinyt, niin oli ollut taitava taikain tekijä ja niin oli osannut pitää hyvät paimenet. Sille teki Ilpotar lupauksen vasikan nahasta, hienoimmasta ja parhaiten parkitusta, ripustamalla uudet lipokkaansa koivun oksaan, ja toiset naiset tekivät samaten.
Kolmas koivu oli ammoin sitten naimatonna kuolleen naisen muistokoivu, vanhojen Ilpojen sisaren, joka parhaat piiraat aikoinaan leipoi. Hänellä oli puunsa juurella uhripöytänä laakea kivinen paasi, johon piiraita ja sämpylöitä laskettiin kaikkien taikinain hyvästi kohota ja leipomusten hyvin onnistua.
Oli pitkä rivi puita, talouden toimissa taitaville naisille pyhitetyitä, oli eräänkin Ilpolan tyttären, nuorena kuolleen, joka oli kätevä ja kankaitten kutoja, ja hänelle uhrasivat nyt emännät oksiin ripustellen mikä päähineen, mikä esiliinan, mikä nauhan, mikä sukkaparin.
Puulta puulle kulki Ilpotar, uhria tehden ja lukujansa lukien hiljaisella hymisevällä äänellä, ja vieraat seurasivat mukana samaa tehden. Mutta kun näki vieraittensa uhreja antavan, virkkoi: