—Kukapahan toki pyhät puut maahan kaataisi?
—Kaatajat kirveitään hiovat. Vaarat ja vihat väijyy, mene tiedä, saako
Panu iän kaiken torjutuksi. Näin, että pahaa pelkää, vaikkei virka.
Jotakin outoa aavistelee. Kalaan lähti, mutta kohta käski tuoda sanan,
jos mitä näkyisi.
—Mitä pelännee?
—Kuoli sekin vouti. Kovin on Karinkin vihoittanut. Ei hyvän edellä ollut senkään käen kuolema. Ei ole Lappiinkaan luottamista. Täällä hiipii Reidan poikakin.
—Mitä se täällä?
—Sehän oli uhrivuorella väijymässä. Panu kun kuuli, niin päivän etsi koirineen, mutta ei löytänyt. Luulen sen tästä kautta Lappiin menneen heimojaan hakemaan. Sukupuuttoon olisivat olleet hävitettävät. Lienee sen uhrivuonankin vienyt, kun ei ole kuulunut.
Paljonhan tiesi Ilpotar salaisia asioita, joita muut eivät tienneet, vielä enemmän oli tietävinään. Oli aika lähteä kotiin opittuja karjataikoja tekemään, ja naiset heittivät hyvästinsä Ilpottarelle, joka jäi vielä lehtoon, omia salauhrejaan uhraamaan, joita ei muille näyttänyt.
Pienen hiekkarantaisen lahdelman pohjukassa on pihlaja, herttainen puu, jonka kellanvalkeat kukkastertut juuri parhaillaan lemuaan levittävät. Omin käsin on Ilpotar sen siihen istuttanut ruohoiselle penkereelle ja ympärystän puhtaaksi raivannut, muistoksi pienoisen poikansa, joka nyt olisi iso ja reipas, jos olisi elää saanut. Tietäjää oli hän siitä toivonut, ne olivat olleet kaikki merkit, Panun vertaista—mutta kateetko lienevät kaataneet, tuntematon viha tuhonnut? Epäili Ilpotar Panun naista, epäili välistä Panua itseäänkin. Luuli toki Panun omaansa suojelevan, mutta kun Jouko syntyi, siitä rupesi, huonovoimaisesta, jälkeläistään kasvattamaan, eikä enää Ilpottaren poikaa omistanut. Usein arveli Ilpotar, miten olisi ollut varattava säilyäkseen, katui sitäkin, ettei salaa Kiesuksen nimeen kastattanut … tiesi hänen, eikö siten olisi salavihoja välttänyt.
Ei Ilpotar kuolleeksi lastaan luullut. Siellä luuli elelevän toisessa maailmassa, joka oli tämän näköinen, siellä kasvoi, ja varttui. Sitä vartenpa ensin kuoltua kantoi uhriksi lapsen kaluja ja vaatteita ja leikkihelyjä, sitä varten suuremmaksi tultua jousia, nuolia ja kaikkia metsästysaseita; sitä rukoili itsekseen onnea antamaan ja tähän aina kyyneltensä tulvan liinaan kokosi ja liinan pihlajaan ripusti. Ei kukaan tiennyt tätä pyhättöä olevan, eikä Ilpotar sitä kenellekään ilmaissut. Ei paljon kerrallaan pyytänyt, ettei rasittaisi liioilla rukouksilla. Mutta yhtä aina pyysi, että takaisin tulisi, uutena ja ehompana entistään tähän maailmaan syntyisi.
Mutta ei ollut Panun mieli muuttunut, kylmästi kohteli ja harvoin hyvän saunan kiitokseksi halasi. Jo markkinoilta tultua oli kylmän henkäissyt, ja kun Ilpotar päästi papin sisään ja syötteli ja kun ei Ilpo saanut saunaa poltetuksi, niin siitä oli yhä kylmennyt.