Ajatuksissaan poistui Ilpotar uhrilehdoltaan rantaa kävellen. Silloin kuuli hän karjan ammuntaa toiselta puolen salmen Panulasta ja näki lehmäin tanhualla temmeltävän.
Murtui muoto Ilpon emännän, haihtuivat surulliset haaveet, hän suuttui ja sydäntyi, työnsi veneen vesille ja souti naapuriin. Mutta ennenkuin rantaan ehti ja rannasta pihaan, vilahti viimeisen vasikan häntä ulos veräjästä. Pihalla seisoi Panun emäntä piikoineen. Aina ennen oli Ilpotar ollut Panulassa karjataiat tekemässä. Nyt oli karja laskettu laitumelle ilman häntä.
—Luulin minua täällä tarvittavan niinkuin ennen,—virkkoi hän pisteliäästi. Hyvä on mieleni, että Panulankin emäntä nyt omin päin taikansa tekee.
—On uhrit uhrattu, on taiat tehty, sinun taikojasi tehoisammat, vastasi Panun emäntä, ikäänkuin jostakin ilkkuvasti hymähtäen.
—Panuko neuvoi? kysyi Ilpotar.
Ei vastannut siihen emäntä, vaan pyörähti selin.
—Etkö noita muillekin neuvoisi?
—Itse kullakin omansa!
Orjatyttö hymähti merkitsevästi, ikäänkuin ilkkuvasti, eikä Ilpotar ymmärtänyt, mitä tämä muutos merkitsi.