Panu oli määrännyt Joukon tänä kesänä karjaa paimentamaan. Ei uskonut hän sitä naisten eikä pikkupoikain varaan, sillä monet oli kateet käymässä ja monet vihat väijymässä. Piti olla aikuisempi mies metsässä mukana, joka taiat tiesi ja joka ennen kaikkea osasi nuolen sinkahuttaa, jos Lapin susi elukoita uhkaisi tai ahma niitä ahdistaisi, ja joka kontiot torvellaan peloittaisi. Monet taiat hän oli tarkoin Joukolle neuvonut, karhutaiat, metsätaiat, ja neuvonut, miten eksynyt oli metsän peitosta päästettävä, luullen Joukon kaikki opetukset tarkoin mieleensä painaneen, ja käskenyt. Urpona tehdä Ilpottaren kanssa huolellisesti kaikki päästötemput.
Mutta ei ollutkaan Joukon äiti vierasta odottanut, ei Ilpotarta taikain tekijäksi. Urvon aamuna varhain, kun muut naiset Ilpolaan menivät, herätti Panulan emäntä Joukon, ja outoja asioita hänelle ilmaisi. Nyt ei tehtäisikään jumalattomia taikoja, nyt pyhitettäisiin karja niiden suurimpain suojaan, jotka yksin auttaa voivat. Sanoi sen usein salaa tehneensä, mutta nyt ei pelättäisi, kun Panu oli poissa eikä Ilpottarelle mitään ilmaistaisi. Ei ollut Panun haltijain suoja mitään niiden haltijain suojan rinnalla, jotka Panun emäntää suojelivat.
Oudostellen kuunteli ja katseli Jouko äitiään, jonka silmässä kiilti kummasti ja laihat poskipäät paloivat. Kummallinen oli äiti ollut viime aikoina. Uhripäivän jälkeen oli Jouko usein nähnyt hänen öillä metsään hiipivän ja jotakin esiliinansa alla sinne kantavan. Jotakin hän siellä kävi tapaamassa, jotakin puhuttelemassa. Äiti vei hänet nyt navettaan, asetti ovelle, vartioimaan käski ja itse katosi etäisimpään parteen, joka oli tyhjä. Siellä teki tulen jonkin kullan kiiltävän eteen, jossa oli kuin ihmisen kuva. Lankesi polvilleen, kumartui maahan saakka otsaansa lattiaan lyöden ja hoki outoja sanoja, joita ei Jouko ymmärtänyt.
—Mitä sinä, äiti, teet? kysyi Jouko.
—Jumalaani rukoilen, ainoata auttajaani, Neitsyt Maariaa emosta, hänen poikaansa pienokaista ja kaikkia pyhiä miehiä.
Hän rukoili vielä, sammutti sitten tulen, otti kuvan seinältä, otti vesiastian kuvan alta parresta ja kulki elukasta elukkaan, tehden kuva kädessä ristinmerkkejä lehmäin pään päällä ja vettä niiden selkään ripauttaen. Sen tehtyään haki hän parresta öljytuohuksen, joka vielä savusi, ja heilutti sitä joka lehmän kohdalla; meni sitten ulos ja kiersi navetan, tuohus ja kuva kädessä, kiersi kolme kertaa ja aina väliin silmiään ja rintaansa risti.
—Mitä se on? kysyi Jouko taas uudelleen.
—Sen sanon sinulle kerran, en nyt ehdi. Tämä on siunattu kuva ja pyhä, Valamosta, kaikkien kirkkojen saaresta saatu, pyhän miehen lahja. Sinne kerran lähdemme, Jouko, siellä on temppelit, jotka kultaa ja hopeaa kiiltävät, siellä kellot kilajaa ja laulu loppumaton helisee. Köyhä on Kontolan Kiesus Valamon Kiesuksen rinnalla. Siellä asuu iso Jumala, jonka vertaista ei ole Karjalan mailla, sitä minä palvelen, sillä karjani siunautan enkä muita taikoja tarvitse. Mutta älä sano isälle, tappaa minut, jos tietää.
Ihmeissään kuunteli ja katseli Jouko äitiään. Äiti päästi karjan ulos tanhualle ja tuli sitten säteilevin silmin hänen luokseen navetan ovelle ja risti hänenkin kasvonsa ja ripsahutti vettä rinnalle.
—Mennös metsään, kaitse karjaa, eivät pysty vihat eivätkä pahat silmät! Jos uskaltaisin, uskoni sinulle antaisin, vielä kerran uskaltanenkin.