Mutta yht'äkkiä hän vavahti, hätäytyi ja kuiskasi:
—Ilpotar tulee! Mene, joudu karjan jälkeen. Älä hiisku kenellekään, tappavat, jos tietävät!—Ja hän kätki esiliinansa alle taikakalunsa ja riensi niitä navettaan piilottamaan.
Jouko kiiruhti karjan jäljessä. Aikansa mellastettuaan ja lehtoja laukkailtuaan, Joukon mukana seuratessa koirineen, joka esti elukoita liiaksi toisistaan hajautumasta, asettui karja ruohoiselle aholle syömään ja lepäämään.
Hän istahti kivelle ahon laitaan vähän matkaa polusta, joka siitä kulki. Ei pidä paimenen koskaan aivan tien viereen eikä tielle istua, oli isä häntä varoittanut. Siitä kulkee pahain henkien tie, siinä väijyvät salaisimmat vihat.
Paljon oli isä neuvonut taikoja vihain voittamiseksi, mutta ei muistanut Jouko niistä nyt ainoatakaan, ei tehnyt mieli muistellakaan, ja tekemättä jäivät ne aina, kun ei isä ollut niitä kädestä pitäen teettämässä. Oli niin paljon vihoja väijymässä, eikä tiennyt milloinkaan, mistä ne tulivat. Miten varautua, kun ei tiennyt, mitä vastaan? Ei arvannut Annikki kuolonsa laatua, Annikki, jonka kanssa ennen pieninä ollessa yhdessä paimenessa kuljettiin. Ei Kuismakaan tiennyt, miten sortuisi, ei vouti, että koskeen suistuisi. Eihän isäkään olisi ilman Karin apua karhun kynsistä pelastunut, vaikka itse oli varautunut ja Kari ei ollut. Ei Jorma vanha taikoihin luottanut, vaan rukoilemaan aina käski. Äidillä oli eri haltijat kuin isällä ja omat taikansa, mistä lienee saanut, joiden tähden pelkäsi isän tappavan, jos tietäisi. Pappi vainosi isää, hänen tietonsa tähden ja kirosi isän; isä kirosi vastaan ja olisi polttanut, ettei toisten tietoinensa tulisi.
Ei tiennyt Jouko, mikä olisi paras kaikista, peloissaan hän kulki aina, ja aina teki mieli paeta jotakin ja jonnekin, vaan ei tiennyt mitä ja minne. Metsän siimeksessä kun jousineen ja nuolineen kulki, niin siellä tunsihe turvalliseksi ja vielä enemmän kalassa, tyynen lammen rannalla, kun istui ongella kaatuneen hongan tyvellä. Mutta paimenessa täytti kaiho mielen, siellä tuli suru rintaan, mistä lienee tullut. Siellä peloitti piennä ollessa, peloittivat karhut ja sudet, ja peloitti härkä, joka aina kulki niska jäykkänä ja silmät synkkinä, tuo suvun vanha musta suuri härkä, vanhaa uhrihärän rotua, josta kaikki uhrielukat polveutuivat. Nytkin se makasi keskellä ahoa, ei vartioituna, vaan niinkuin olisi itse vartioinut karjaa ja paimentakin ja pitänyt häntä silmällä ja jotakin mieleensä painanut sen joskus ilmaistakseen. Joukosta oli, niinkuin se olisi vastenmielisesti ja oudoksuen metsään mennyt niillä taioilla, joita äiti teki, niinkuin se sitä miettisi ja hautoisi ja Panulle jotenkuten tietää antaisi. Jos isä saa sen tietää … jos saa tietää, että äiti papin pelasti ja että Jouko oli ollut apuna ja että Kiesuksen nimeen oli karja laitumelle laskettu … se saa sen tietää kerran, kumma, kun ei jo tiennyt … ja siinä ahdistuksessa ja pelossa oli Jouko elänyt, vapissut isää ja hänen askeliaan ja ollut valmis joka kerta metsään juoksemaan, kun isä jostakin saapui ja varsinkin, kun saapui taikamajaltaan pyhän vuoren niemestä. Siellä se salaisia henkiä haastatteli, siellä niiden kanssa unessa puheli, ne sen sille kertovat.
Kun vain olisi ollut jotakin taikaa, jolla olisi voinut isää vastaan varautua. Koetti Jouko kysyä arpaa, mutta ei saanut siitä selkoa. Mitäs olisi arpaseula sanonut, joka oli isän tekemä? Teki itse arpakannuksen, vaan mitäs se olisi tiennyt, kun ei ollut tietäjän taikoma? Jouko hoiti ja syötti ja juotti Reidan kallokäärmettä niinkuin oli isänsä häntä käskenyt. Sitä isä pelkäsi, pelkäsi varsinkin sen kadottavansa … jos se karkaisi ja kuolisi, olisi siitä tuho suuri. Jos sen saisi haltuunsa, jos saisi sen kuuliaiseksi itselleen? Jos veisi sen pois ja piilottaisi jonnekin? Silloin ei isä uskaltaisi, silloin täytyisi takaisin saadakseen hyväksi herjetä. Mutta jos käärme viedessä katoaisi, luikahtaisi käsistä ja Reidan haltija pääsisi irti… Eikä Jouko uskaltanut.
Tuli taas halu paeta, lähteä, jättää kaikki, mutta minne hän menisi, ettei isän käsi ulottuisi? Jos Kontojärvelle papin suojaan? Kirovaaran tuolle puolelle ei isän valta ylettyisi, kun oli sinnepäin kirouksensa singahuttanut. Mutta ennättäisikö sinne ennenkuin saavutettaisiin? Eikö se ollut pannut mustaa härkää häntä vartioimaan? Ehkä se syöksisi jäljestä, ja sarviinsa seivästäisi?
Ja Jouko oli yhä varmempi siitä, että se tuossa makaa ja tietää hänen mielensä ja mietteensä, eikä hän uskaltanut liikahtaa, ettei se luulisi hänen pakoon lähtevän. Veri kihosi päähän, sydän jyskytti, ja metsänranta alkoi huojua kuin myrskyssä, vaikkei tuulen ääntä kuulunut.
Silloin kuuli hän ääniä aholta ja herähti haaveistaan. Metsän laitaan tuli sieltä parvi kylän poikasia juosten lehmäinsä jäljestä, jotka juuri oli laskettu laitumelle. Lehmät painuivat notkoon ahon alle, mutta pojat jäivät Joukoa huomaamatta aholle, istahtivat tien viereen eväskontteineen ja alkoivat niitä availla.