—Ei ole loihdittu, vaan siunattu on … pyhä kirja.
Jouko katselee kirjaa ja kääntelee käsissään. Silloin kuulee hän liikettä takanaan, ja kun hän käännähtää, näkee hän karjan ahon laidassa metsän rannassa. Härkä on etunenässä, ja suurin silmin ja sieraimin ja korvat pörhöllä ne katselevat häntä.
Hän sukaisee kirjan nopeasti povelleen, hänen suustaan pääsee kirkaiseva huudahdus—silloin härkä hätkähtää ja karkaa pelästyksissään muun karjan seuraamana juoksujalassa kotiin päin. Jouko rientää jäljestä, tuntee rinnassaan eri voimaa, josta ei ole ennen koskaan tiennyt, uskoo, että nyt se ei musta härkä uskallakaan, nyt on hänellä se taikakalu, ettei hänelle mikään mitään mahda, ei pelkää isäänsäkään … olkoon kotona, jos on … en mitään pelkää!
Ja kun hän on aina kaikkia pelännyt, yöllä ja päivällä vapissut taikojen voimaa, niiden tekoa ja tekemättömyyttä, niin tuntee hän nyt vapautuksen, joka huumaa, ja hän ajaa karjan isolla melulla pihaan. Veräjällä hän hotaisee mustaa härkää vielä seipäälläkin selkään, niin että se pakenee tarhan perälle.
—Ka, kun uhrihärkää uskaltaa … jos suuttuisi ja puskisi! virkkaa orjatyttö.
—En pelkää! huutaa Jouko kuin raivoissaan. Nyt en pelkää mitään, nyt se ei enää uskalla!
Oudoksuen häntä hänen äitinsä katselee.
Mutta Jouko rientää saman voiman ja uskalluksen kantamana uhrivuorelle päin. Hän juoksee niityn yli, poikkeaa polulle, jonka ainoastaan hän ja hänen isänsä tuntee ja joka vie vuoren syrjää ja järven rantaa pitkin taikamajalle niemen nenään. Tavallisia tulotaikoja tekemättä, joita hän isän käskystä ei koskaan ennen ole laiminlyönyt ovea avatessaan ja sisään astuessaan, työntää hän oven auki, hyppää kynnyksen yli ja seisoo keskellä taikamajan lattiaa. Vanhan Reidan vaatteet riippuvat nurkassa, hän levähyttää auki kauhtanan helmat, ja pääkallo irvistää häntä vastaan. Samassa pistää käärme päänsä vasemmasta silmästä ja loirahtaa lattialle nälkäisenä suutaan aukoen ja kieltään kierrellen Joukoa kohti, puoli ruumista pystyssä. Joukolla on vielä kädessään seipään pää, jolla mustaa härkää iski, se hujahtaa ilmassa ja sattuu orteen, josta karisee maahan taikakaluja… Jouko iskee toisen kerran käärmeen päätä kohti, keppi sattuu, ja pää menee murskaksi.
—Tapoinhan! huudahtaa hän.
Häntäpuoli vielä kiemurtelee, Jouko polkee kantapäänsä niskaan, tarttuu pyrstöön ja heittää ruumiin huoneen nurkkaan, jossa Panun suuri arpakannus riippuu.