Hänen kasvonsa näyttävät kirkastuvan, hänen silmänsä selviävät, hän hymyilee ja puhuu väliin hiljaisella ja sopottavalla, väliin riemusta vapisevalla äänellä.
Naiset heltyvät, huudahtelevat ilosta, käyvät toisiaan kaulaan.
—Ei kuolemaa, ei kipua! Voi, mitä lupaa!
Jouko on lähestynyt ryhmää ja seisoo Reidan edessä. Reita taas raivostuu, häntä alkaa kouristaa ja heitellä ja suonta vetää niin, että pää ja kantapäät vain ovat maassa, muu ruumis luokkina. Siitä nakkaa hänet istualleen, hän puristaa kädet rinnan yli, levittää niitä, suu vaahtoaa ja hän huutaa:
—Pois, sinä! Pois, sinä! Et tapa käärmettä …. kiusaat ja kidutat!
Kirottu sinä, noidan sikiö, joka et tapa!
Taas retkahtaa Reita selälleen, menee äänettömäksi, on kuin kuollut.
Silloin pääsee parkaisu Joukon suusta, hän hoipertuu maahan ja alkaa huutaa:
—Minä tapoin, minä tapoin!
—Joukoa heittää!—Joukoakin heittää! voivottavat naiset. Jouko lankesi loveen! Nyt se meni siihenkin!
—Reita herää! huutavat toiset.