Reita oli noussut istualleen ja katseli oudostellen ympärilleen. Mutta kun hän yritti nousta, horjui hän. Panun emäntä käski naisten saattaa hänet aittaan vuoteelle. Mutta itse kantoi hän Joukon, joka oli vaiennut ja jäykistynyt kuin korento, toisten naisten kanssa toisen aitan luhtiin, jossa oli Joukon makuusija. Koko yön hourasi Jouko ja puhui käärmeestä ja mustasta härästä.
Mutta kun Ilpotar, joka oli rientänyt järven yli ottamaan selkoa oudosta melusta Panulan pihalla, oli kuullut, mitä siellä oli tapahtunut, lähti hän niiltä jaloiltaan soutamaan sanaa Panulle, joka oli järven saaressa kalassa.
XXXVII.
Herättyään kouristuksistaan lepää Jouko toiseen iltaan saakka heikkona, velttona ja liikkumatonna vuoteellaan aittansa luhdissa täyteen tajuunsa tointumatta. Uupunein ja unteloin silmin hän kattoon tuijottaa käsittämättä, mitä on tapahtunut. Katon ruoteita ja tuohia ja niiden välitse kuultavaa päivää katsellessaan on hänestä, niinkuin hän näkisi näkyä koko ajan. Hän ummistaa silmänsä ja odottaa unta, mutta silloin alkaa polttavien luomien alla ilmestyä hänen eteensä päällekkäin, poikittain, sisäkkäin ja sekaisin tapahtumat ja ajatukset: pikku pojat aholla, suuri musta härkä … sitten käärme pää pystyssä … tappoiko hän sen, vai untako se oli? … kaikki menee mullin mallin … koko pyhä vuori horjuu, ja uhrikoivu kaatuu … huutavia naisia … ja taas käärmeitä … häntä kannetaan .. hän avaa silmänsä eikä taas näe mitään, eikä muista, mitä äsken näki … ei pääse selville, missä hän nyt on … ummistaa taas silmänsä siitä päästäkseen. Se uudistuu yhä uudelleen.
Silloin kuuluu naraus niinkuin oven naraus ja hiipiviä askelia jostakin alhaalta. Parahiksi saa Jouko mieleensä selvyyden siitä, että hän on omassa aitassaan ja joku liikkuu alasillalla, kun hän näkee lattian läpi kohoavan tukan, kasvot, parran, kaulan, rinnan ja mustain teräväin silmien pysähtyvän häntä tarkastamaan. Se on joku, jonka hän tietää, kuka se on, vaikkei saa siitä selkoa. Mutta kun viimein tuntee isäkseen, jähmettyy veri sydämessä, hän huutaa, mutta ei saa sanaa suustaan, hän on kuin painajaisen alla, tuijottaa silmät ulkona päästä, ja pakkautuu kauemmas nurkkaan, jossa makasi.
Hän kuulee isänsä kuiskaavan:
—Se on vielä haltijain lumoissa … älä pelkää isääsi, Jouko, pysy lovessa niin kauan kuin henki pitää.
Jouko hypähtää pystyyn ja tointuu samassa.
—Näitkö mitä? kysyy Panu.
—Mitä isä tahtoo?