—Nyt olen minä täällä käskemässä … älkää pelätkö!
—Mennään, kun saadaan! virkkoi Ilpotar ja astui häpeämättä uhrikentän yli. Muut naiset hiipivät puiden taitse miestensä taa.
Silloin astui miesjoukosta esiin Jorma:
—Mitä meiltä tahdot? kysyi hän. Miksi meitä vastaan vihamiehenä karkaat ja uhrivuorta häpäiset?
—En teiltä mitään tahdo … enkä teidän vihamiehenänne tule. Tuon noidan ja murhamiehen vihamies olen, mutta teidän olen ystävä ja teille rauhan sanoman julistan. Hän teitä villitsee ja oikean Jumalan luo tulemasta estää. Hän on teille puujumalan pystyttänyt ja sille uhraamaan pakottanut. Nyt on se kummitus kukistettu ja hänen uhritulensa sammutettu. Teidän tähtenne olen sen tehnyt, ettette helvettiin joutuisi ja siellä palaisi. Sillä se on perkeleen kuva ja helvetin tuli. Ei teidän häntä pelätä tarvitse, ei hän teille enää mitään voi. Eivätkä haltijatkaan, joita palvelleet olette, mitään mahda, kun heti kohta heidät kirootte ja Jeesuksen Kristuksen armoon turvaatte.
—Emme hyviä haltijoitamme kiroo, vastasi Jorma.
—Uusi Jumala omistakaa!—sanoi Olai,—yksi ja ainoa, josta teille jo paljon puhunut olen ja josta tahdon teille kohta enemmän kertoa … suuri on hän ja laupias ja kaikkivaltias, joka teille ajallisen ja iankaikkisen onnen on antava. Tulkaa tänne lähemmä!
Ja vasten tahtoaan, tietämättä miksi, totellen ainoastaan hänen silmäinsä luontia ja äänensä houkuttelua, astuivat miehet muutamia askelia lähemmä, piiriään pienentäen.
—Älkää kuulko häntä! huusi silloin Panu papin miesten keskestä. Älkää jättäkö isäinne jumalia! Älkää salliko hänen häväistä haltijoita, joita palvelleet olemme. Tuho teille, jos sen teette! Kiesusta se teille tarjoo kuin saksa parempia tavaroitaan. Ei tule Kiesuksesta mitään hyvää. Ei muuta kuin rasituksia ja raskaita veroja!
—Itse sinä kansaa uhrilla rasitat! vastasi Jorma.