Ennen iltaa oli Panula porona ja pyhä vuori mustana, suitsuavana rauniona.
XLI.
Useita päiviä peräkkäin saarnasi Martinus Olai kansalle kukkulalla, joka on yläpuolella entistä Panulaa. Kukkulan laella on tasainen kenttä kuin lattia, ja sen laitaan on hirsistä alttari kyhätty, jonka päälle on valkoinen liina levitetty. Liinan päällä, johon papin rouva on ristin kuvan ommellut, on kastemalja ja rippikalut ja raamattu. Sen edessä seisoo pappi ja puhuu levähtämättä aamusta iltaan, vastapäätä suitsuavaa vuorta. Iso on hänen äänensä ja kuuluu kauas ympäristöön, yli palaneen Panulan aina toiselle puolen salmen Ilpolan pihalle. Ei pääse kansa, joka oudon palon huomattuaan on rientänyt kaukaisistakin kylistä siitä selkoa ottamaan, hänen äänensä kuuluvilta. Jo metsiin tulevat vastaan virret, joita puheen lomaan veisataan, ja järven selälle kaikuu soutajia vastaan saarnaajan sanat.
Ensin he uteliaina kauempaa kuuntelevat, sitten lähennellen ja viimein ympärille asettuen häntä hartaasti seuraavat.
Hän puhuu heille suuresta Jumalastaan, joka on maailman luonut ja kaikki, mitä siinä on. Hän puhuu paratiisista ja ensimmäisistä ihmisistä ja heidän lankeemuksestaan. Hän puhuu Hänen Pojastaan, joka oli ihmisten pahain töiden sovittamiseksi ja Isänsä vihan lepyttämiseksi itsensä uhrannut ja tehnyt kaikki muut uhrit tarpeettomiksi, joka oli manalaan mennyt ja kaikki pahat haltijat ja henget ja perkeleet sinne sitonut. Hän puhuu maailman lopusta, jolloin koko maailma on tulessa palava niinkuin tuo uhrivuori, ja viimeisestä tuomiosta, jolloin kaikki kuolleet haudoistaan herätetään ja iankaikkisen Jumalan kasvojen eteen asetetaan. Ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, voivat silloin autuaiksi ja taivaan iloista osallisiksi tulla, mutta kaikki pakanat ja epäjumalain palvelijat hän syöksee iankaikkiseen kadotukseen, palavaan helvetin tulipätsiin, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys. Mutta ei Jumala, joka heitäkin täällä erämaiden keskessä on ajatellut, ole tahtonut heitä iankaikkisesti kadottaa. Sentähden on hän lähettänyt hänet tänne heitä lapsiksensa tekemään ja pyhän kasteensa kautta taivaan valtakunnasta osallisiksi saattamaan. Uudet nimet hän on heille antava, uuden mielen ja uuden sydämen ja pesevä pois heistä vanhan saastan. Tulkaa tänne hänen kastettavikseen!
Ei kukaan vielä tullut, eivät mitään virkkaneet, kuuntelivat äänettöminä ja poistuivat verkalleen. Mutta keskenään puhelivat miehet siitä, mitä olivat kuulleet.
Hyvät sillä tuntui olevan jumalat … laajat tiedot oli sillä tietäjällä, laajemmat kuin Panulla. Lieneekö enää omista haltijoista apua … pois oli ne peloittanut, ei oltu osattu uhrivuorta palamasta estää … suuttuneet jo iäksi lienevät. Ei osattu lepytellä, kun ei oltu ennen opittu. Tietäjän toimena oli aina ollut haltijain hoito. Mutta nyt oli Panu niillä teillään … lie palanut tai lienee pakosalla. Jos tulisikin takaisin, ei pappi sitä rauhaan jättäisi. Ei ollut Panusta enää tietäjäksi. Ei rauhattomuus lopu ennenkuin on Panu hänen käsissään. Ei ollut pojastaankaan eikä muille ollut tietojaan neuvonut.
Pahoin oli Panu monen asian tehnyt. Pahoin teki, kun kirkon kirosi— väärin oli hänen arpansa neuvonut, kun vihan tielle neuvoi—kun viinalla haltijata juotti: nyt se hänen oman talonsa poroksi poltti—ei olisi pitänyt Annikkia voudille antaa—ja aina hän isoja uhreja vaati. Tuhoksi oli ollut Karjalan kansalle hänen tietonsa! Uusittavat lienevät jumalat, toisiin tietoihin ja toisiin tietäjiin pitänee turvautua… Olisiko tuo pahaksi, jos papin kastaa antaisi? Jos ei ylen hyväksi, niin ei perin pahaksikaan. Hyvästihän Kontojärvellä elettiin, ei puutteista tiedetty, oiva oli heillä jumala, tietäjä ylen etevä. Ei uhria kysynyt, ei riistasta eikä kaupan saaliistakaan sille osaansa vaatinut. Olisiko kasteen ansiota kaikki tuo?
Ja siitä naiset pappia kiittämään. Missä tapasitte miehen, joka juhlallisemmin puheli, joka ryhdikkäämmin astui, joka hellemmin haastatteli, kun kahden kesken hänen puheilleen menit? Ei lehdoissa uhriaan uhrannut, tuvan oli haltijalleen teettänyt, ison ja avaran, ei sieltä naisiakaan ajanut, salli kaikkien uhripöytänsä eteen astua. Tuvan semmoisen ehkä tännekin teettäisi, siin' olisi haltijan hyvä olla kesänsä talvensa, ei hänen tarvitsisi puissa piileksiä, ei lumen alla värjötellä, aina olisi saapusalla, ja missä haltija viihtyy, siinä on hyvä olla hallittavainkin.
Mentiin taas aamulla varhain kuulemaan saarnaa Panulan kukkulalla. Uusia ihmeitä puhui hän jumalastaan. Kaikki tiesi ja kaikki taisi se, kaikkia näkymättömällä kädellä johti. Ei pudonnut varpunenkaan oksalta hänen tietämättään. Pilvien ja tähtitarhain takana istui ja hallitsi maita ja taivaita. Sieltä pani auringon nousemaan ja sen laskemaan laittoi, siellä pilviä piteli, siellä tuulet ja sateet synnytti. Eikä ketään toistaan parempana pitänyt, rikkaan rukous oli hänelle yhtä otollinen kuin köyhän, lesken ropo yhtä rakas kuin pohatan uhri, antoi paistaa päivänsä niin hyville kuin huonoillekin.—