Ovat taas markkinat Kontolan kirkolla, on yö vasten ensimmäistä markkinapäivää. Yö on pyryinen ja pimeä, ja kaikki markkinaväki on vetäytynyt joko kattojen suojaan tai puiden alle metsään nuotioiden ääreen.
Panu on tehnyt kaikki ne taiat, jotka hän Lapin tietäjältä on saanut tehtäväkseen. Hän on hakenut toukan, joka kirkon seinäpuuta kalvoi, on palkannut Rampa-Riitan äidin hankkimaan kastevettä, ehtoollisleipää ja viiniä ja sekoittanut ne multaan, joka on kirkon kynnyksen alta kaivettu. Kätkettyään ne alttariliinasta tekemäänsä ja samalla tavalla saamaansa pussiin, on hän ryhtynyt siihen, mitä tietäjä oli kuiskaten hänelle neuvonut. Hän on kolmesti kirkon kiertänyt, pistänyt oven alle kolme kukon virkahöyhentä, polkenut kolme kertaa jalallaan ja kolmesti oveen sylkäissyt sitä avatakseen. Mutta ei ole ovi auennut. Sisään päästäkseen hän on silloin houkutellut Rampa-Riitan äidin kirkkoon piiloutumaan ja sisäpuolelta avaamaan ikkunaluukun säpin.
Panu on valinnut toimilleen yön, jolloin kuu on pimeimmillään, niinkuin Lapin tietäjä oli neuvonut. Kenenkään huomaamatta on hän piileksinyt Rampa-Riitan äidin maasaunassa. Levotonna odottaa hän siellä vaimoa, jonka on lähettänyt kuulostelemaan ja vakoilemaan. Vaimo tulee ja ilmoittaa, mitä on nähnyt. Ei ole enää ketään liikkeellä, kaikki ovat vetäytyneet tuiskua pakoon, joka on niin sakea, ettei näe kämmentä eteensä. Voutilassa nukutaan, mutta pappilan tuvassa tuikkaa tuli, ja Jouko seisoo oven edessä polviaan myöten lumessa itsekseen haastellen.
—Mitä se siellä? kysyy Panu levottomasti.
—Aavistaisiko mitä? Mielipuolilla on ne ilmoittajansa.
—Näkikö sinut?
—En tiedä; en luule nähneen.
—Mene vielä vakoilemaan, missä Jouko on.
Hetken päästä tulee vaimo takaisin ja ilmoittaa, ettei Joukoa enää näkynyt.
Panu hiipii ulos ja kiertää kauaitse kirkon ikkuna luukun alle. Hän avaa luukun, työntää ikkunan sisään ja kiipeää kirkkoon. Penkkien välissä haparoiden tulee hän käytävälle, lähestyy jalallaan eteensä tunnustellen kuoria, on kaatua alttarin kynnykseen, astuu sen yli, seisoo alttarin edessä ja kopeloi sen päältä niitä kaluja, joilla häväistys on tehtävä. Näin on tietäjä kuiskaissut ja sanat kaikuvat yhä hänen mielessään:—»Siinä on neliskulmainen kapine, nostat sen maahan ja astut sen päälle. Pitäisi olla malja, vaatteella peitetty … ota se käteesi ja häpäise se.» Siinä ne ovat, raamattu ja sen päällä ehtoolliskalkki. Hän iskee tulta ja sytyttää kynttilän, joita on eilisen messun jäljeltä useampia alttarilla. Sitten tekee hän niinkuin oli tehtävä, laskee raamatun maahan ja astuu sen päälle; ottaa kalkin ja häpäisee sen. Nyt on tehty ensimmäinen kirkkotaika, on Kiesuksen kaluja häväisty. Eikä kuulu kirkon väkeä hätään tulevaksi—pelkäävät, eivät uskalla!