Toisen taian neuvoi Lapin noita tämmöisen:—»Sen ensimmäisen huoneen takana on toinen huone, pienempi. Sinne mene, sieltä vaatteet ota, pane nurin yllesi ja lue nurinpäin sen loihtu.» Panu menee sakastiin, löytää messukasukan kaapista, pujottaa sen nurin päänsä yli, palaa takaisin kirkkoon ja lukee alttarin edessä nurinpäin Isämeidän rukouksen, jonka oli ensin Rampa-Riitan äidiltä oikein päin oppinut. Sen tehtyään on hänestä kuin olisi hän kiertänyt aseen vihamiehen kädestä, hän käy yhä rohkeammaksi, potkaisee raamatun alas lattiata pitkin menemään, niin että lehdet kahisevat, ja ruiskauttaa maljan sisällön alttariseinälle.
Jotakin narahtaa, tuulenpuuska tunkee kirkkoon ja sammuttaa kynttilän. Taas narahtaa samalla lailla ja paukahtaa. Se oli kai luukku, joka avautui ja sulkeutui. Yhä pelkää kirkonväki—aikoivat tulla, eivät uskaltaneet!
Mutta vielä on kolmas taika tekemättä.—»Arkku avaa, hammas suusta kaiva, hiustukko palmikosta leikkaa, ne nuoleen kätke, ja sillä kun ammut…»
Kirkon lattian alle kuoriin on papin rouva haudattu. Panu sytyttää uudelleen kynttilän, murtaa auki luukun, joka vie kirkon sillan alle ja laskeutuu sinne. Yksi arkku siellä vain on, ei ole vielä muita kirkon lattian alle haudattu kuin papin rouva, helppo on se löytää. Panulla on kirves mukanaan. Kansi rusahtaa, longistuu ja aukeaa ja valkoinen liina välähtää sen alta.
Mutta samassa putoo lattian luukku alas hänen päänsä päällä, ja kun Panu ojennaiksen sitä auki työntämään, kuulee hän ylhäältä naurun hihitystä ja epäselvää puhetta, eikä luukku liikahda. Jotakin raskaita esineitä romahutellaan luukun päälle, taas hihitellään ja sopotellaan, sitten kuuluu varovia, poispäin sipsuttelevia askelia ja sitten on kaikki taas hiljaa. Loukussa on Panu, umpiloukussa.
* * * * *
Tuvassaan istuu Martinus Olai, Kontolan pappi, pöytänsä päässä kahden tuikkavan talikynttilän ääressä ja kirjoittaa, tuon tuostakin keskeytyen mietteisiinsä ja kynttiläin yli pimeän tuvan perille tuijottaen. Huone on entisellään, karsinapuoli tupaa on yhä sisustettuna niinkuin se oli ollut rouvan eläessä. Mutta itse hän on muuttunut. Hän on kalvennut ja kasvot laihtuneet, korkeaan otsaan on ilmaantunut syvä, leveä ryppy, ja tuuhea, suuri tukka on harventunut ja ikäänkuin kuihtunut ja kuivahtanut. Suuret, avonaiset silmät ovat pienentyneet, syventyneet kuoppiinsa ja ilme niissä käynyt hajamieliseksi. Tuo voimakas, väliin tuima, väliin innostunut katse on laimennut ja ikäänkuin kääntynyt sisään päin.
Hän kirjoittaa kirjettä piispalle lähettääkseen sen markkinamiesten mukana Turkuun menemään. Hän tekee selkoa toimistaan Jumalan valtakunnan levittämiseksi sillä paikalla, johon hänet on kutsuttu.
Hän on jo ennen tehnyt selkoa siitä sodasta, jota on käynyt taikuutta ja velhoutta vastaan. Nyt kertoo hän viimeisestä taistelustaan, jossa hän päävelhon voitti, pakanalliset epäjumalat kukisti, poltti heidän uhrimetsikkönsä ja heidän uhrialttarinsa maahan kaatoi. Pakanat ovat epäjumalistaan julkisesti luopuneet ja kasteen kautta pyhän kirkon helmaan otetuiksi tulleet. Sille sijalle, missä pakanallinen velho ennen asui, rakennetaan nyt rukoushuonetta Herralle. Julkisesti ei nyt missään enää epäjumalia palvella, ja luottamus velhoihin ja tietäjiin horjuu. Joskin vuorten rotkoissa vielä pimeys vallitsee ja sydänmaan saloilla vielä kylmyyttään huokuu jokin jääkylmä, sulamaton, likainen jäätikkö, niin paistaa kukkuloilla jo Herran päivä ja on siellä kevät ja kesä Herrassa. Raskaita ja kovia koettelemuksia oli Herra hänen päällensä pannut kutsuessaan pois hänen rakkaan vaimonsa. Napissut hän oli siitä Herralle, mutta tapahtukoon hänen tahtonsa maassa niinkuin taivaissa. »Herra otti, Herra antoi, kiitetty olkoon Hänen nimensä!»
Hän lopetti kirjeensä ja lukitsi sen. Sen tehtyään nousi hän istuimeltaan ja käveli muutamia kertoja tuvan lattian yli. Kolkko tuuli humisi ulkona ja tärisytti yksinkertaisia ikkunaruutuja. Hajamielisesti katseli hän karsinaan, sai taas niinkuin niin usein ennenkin mieleensä kuvan siitä hetkestä, jolloin hän heidän ensi talvenaan näin markkinain aikana, vaimonsa täällä järjestäessä Turusta tulleita tavaroita, astui tänne kirkosta ja sai hänen kädestään höyryävän lämpimän juoman. Nyt ei kukaan hänelle lämmintä juomaa tarjoo… Hän oli, tuo vainaja, niin pelännyt, pelännyt silloin ja melkein aina, välistä ollut kärsimätönkin ja moittinut häntä. Ja hänen pelkonsa oli toteutunut. Oliko hän aavistanut loppuaan? Oliko ollut väärin tuoda hänet tänne? Ne kysymykset tulivat usein mieleen, ne olivat hänen jokapäiväisenä seuranaan yksinäisinä hetkinä täällä tuvassa. Ja ne toivat aina toisia tullessaan: Olisiko hän voinut estää sitä, mitä oli tapahtunut? Oliko siihen ollut syynä hänen kovuutensa Rampa-Riittaa kohtaan? Oliko se kosto siitä, ettei ollut pitänyt esirukousta tytön puolesta, jota Anna aina oli niin hartaasti pyytänyt? Mistä syystä hän oikeastaan oli jättänyt sen esirukouksen pitämättä? Siksikö, niinkuin itselleen uskotteli, että se olisi ollut Jumalan kiusaamista, vai siksikö, että tunsi kammoa häntä kohtaan, joka oli apua tietäjältä hakenut? Mutta jos se oli hänen syynsä, miksi oli hänen vaimoansa siitä rangaistu? Miksei häntä itseään? Ehkä rangaistus häntäkin kerran kohtaa?