Ja välistä tapasi hän itsensä pelkäämästä arvaamatonta ja odottamatonta, joutui samaan mielentilaan kuin silloin, kun Reidan kanssa hiihti Panulaan ja kun karkasi liekkien keskeltä palavasta saunasta. Hänen vaimonsa oli aina kammonut synkkiä saloja ja niiden peikkoja ja pimeyttä, ja sieltä oli hänen tuhonsa tullutkin. Tulisiko sieltä kerran hänenkin tuhonsa? Olihan Panu vielä elossa; tiesi, minkä puun takana hän väijyi? Ei sen voima ollut kokonaan murtunut eikä sen valta kukistettu niin kauan kuin se vapaana kulki. Palkinto oli hänen päästään luvattu, mutta sen tiesi pastori, ettei kukaan muu kuin hän itse uskaltaisi mieheen käsiksi käydä. Häntä pelättiin vielä täällä kirkon maillakin ja vielä enemmän sydänmailla, pelättiin kostajana ja salaisen tuhon tuottajana, niinkuin Reita oli kertonut. Ruton nuolet luultiin hänen voivan lentämään panna, vihat nostaa, vainot liikkeelle loihtia—ja ehkä hän voikin. Voudillekin oli hän välistä siitä puhunut ja voudillakin oli omat pelkonsa. Hän kertoi kireistä suhteista valtakuntain välillä. Milloin tahansa saattoi sota syttyä. Täällä rajamailla sen kauhut ensiksi tuntea saataisiin, niinkuin niin usein ennenkin. Ennenkin olivat Karjalan salojen miehet vihollista avustaneet. Tyytymättömyys kyti Korpijärven saloilla Kontolan miesten kaskista, ja Panu oli kyllä ensimmäinen mies yllyttämään. Ei silloin säilyisi kirkot eikä kylät. Siihen ehkä hukkuisi kasteen siunauskin, polkeutuisi viljeltykin vainio.
Olihan Jumala noidille ja velhoille pahanteon voiman ajakseen antanut, ihmisten oman pahuuden tähden. Välistä hän ne sitoi, välistä päästi valloilleen haaskaamaan kuin sudet lammaslaumassa. Sitä ajatellessa näytti Olaista, kuin ei hän olisi vielä mitään pysyväistä saanut aikaan, kuin ei olisi vielä alullakaan. Kastetuitahan ne ovat, kristittyjen nimeä kantavat, mutta kun katsoi heitä silmiin, oli katse kesytön ja arka kuin metsäneläimen. Se katse oli Panun silmissä, sen oli hän huomannut kaikkien näden silmissä, jotka tulivat kastettaviksi, se oli välistä Reidankin silmissä. Sitähän oli hänen vaimonsa niin vavissut. Siinä oli pelkoa ja nöyryyttä, mutta samalla salavihaa ja petosta ja koston väijyvää uhkaa. Saisiko hän sen milloinkaan lähtemään, vai tarvittaisiinko miespolvia ennenkuin oikea usko nuo kasvot kirkastaisi?
Mutta mitä minä hourailen? sanoi hän itselleen. Kaikkihan on niinkuin olla pitääkin, onhan kaikki käynyt paremmin ja pikemmin kuin olin osannut toivoakaan. Huomenna minä taas puhun kirkossa vuoroin voimakkaita sanoja ja vuoroin lempeitä, puhun, neuvon, vakuutan ja vaikutan ja lämmitän; kunnes viimeinenkin routa rinnoista sulaa. Ehkä oli Jumalalla tarkoituksensa, kun otti hänet minulta, ehkä tahtoi katkaista kaikki siteet, että sitä vapaammin hänen valtakuntansa hyväksi voimani pyhittäisin!… Ja tunsi hän nyt taas rinnassaan sen saman voiman, jota oli tuntenut ensi aikoinaan tänne tultuaan ja jota vastaan kaikki pimeyden vehkeet kilpistyivät kuin puunuolet teräshaarniskasta. Tunsi sen niin suurena ja vastustamattomana, ettei viha mielessä edes Panuakaan ajatellut. Mitä hän tekisi, jos velhon käsiinsä saisi? Antaisiko hänt maallisen oikeuden käsiin, vai koettaisiko häntä kääntää, taivuttaa hänen mieltään—jos se onnistuisi, suurempi olisi se voitto kuin mikään tähänastinen.
Hän nousi tuoliltaan, jossa oli istunut pimeän tuvan perille tuijottaen, ja aikoi sammuttaa kynttilän. Silloin kuului kiireisiä askelia ulkoa porstuasta, ovi reväistiin auki, ja Jouko huusi sisään:
—Pappi, pappi! Tule pian, pappi!
Hän oli ottanut Joukon pappilaan ja piti häntä kaikenlaisen pienen askareen teossa piian apulaisena. Ensimmäisestä häiriöstään selvittyään ja tultuaan pastorin puheista vakuutetuksi siitä, että käärme oli hänen sisästään poissa ja isän umpikirot peruutetut, rauhoittui hän, kävi säyseäksi, hyväntahtoiseksi ja iloiseksi. Usein hän oli päiväkausia poissa, kulki metsässä ansoja panemassa ja ampuikin välistä jonkin linnun, vaikka valitti, että paha kättä vielä vapisuttaa. Saatuaan jostakin päähänsä sen, että paha pappia väijyi, toimitti hän siitä pitäen talonkoiran tehtävää ja teki sen niin tarkkaan, ettei kukaan, olkoon päivällä tai yöllä, päässyt pihaan hänen tietämättään. Öisin hän usein nousi ylös, hiipi ovelle, seisoi siinä kuulostellen ja kierteli huoneita, tutki tarkkaan kaikkia jälkiä ja ulotti usein retkensä aina kirkolle saakka.—Se käski sinut tappaa … mutta minä sinua vartioin, —kuiskasi hän, kun pappi kysyi, mitä varten hän noin teki.
—Mikä sinun nyt on?—kysyi pastori rauhallisesti ja puhalsi toisen kynttilän sammuksiin, luullen, että jokin joutava taas Joukon mielessä kummitteli. Mutta Joukon kasvot hehkuivat, silmät kiilsivät, ja hän huusi:
—Tule kirkkoon … se on siellä sillan alla!
—Kuka?
—Se se on … se on loukussa … tule katsomaan…