—Olit suurempi tietäjä kuin minä, virkkaa Panu kuin itsekseen.
—Konna, joka et kuolleillekaan rauhaa Anna!—heittää Olai hänen silmilleen ja laskee lyhtynsä maahan.
—Et olisi mitänä mahtanut,—jatkaa Panu,—ellei oma vereni vastaani noussut, oma kiroomani eteeni osunut. Minua oli auttavinaan Lapin noita, sinua auttoi … en sanoja saanut … sala-ansan viritti … itselläni pääni hinnan maksatti…
—Pitkä on kostajan käsi! virkkoi pappi.
—Taattoni kuolemansa kosti! huusi Reita riemuiten ja silmät vahingoniloa liekehtien.
—Jumala kosti! virkkoi pappi nuhdellen.
—Oli jo kirkonhaltija hallussani … kohta olisi omasikin ollut … olisi kirkkosi porona palanut, sinä itse laudalla levännyt. Mutta vielä sodat syttynevät, vielä vainot nousevat!
—Pidä tuota! sanoi pappi ja heitti Reidalle nuoran pään, jolla Panun kädet oli sidottu.
Sen tehtyään laskeusi hän sillan alle, nosti varovasti kirstun kannen takaisin sijoilleen, löi kiinni irtautuneet naulat, nousi pois, sulki luukun ja asetti kaadetut penkit paikoilleen. Panu seurasi hänen liikkeitään pälyvin silmin yrittämättäkään paeta. Mutta kun pappi otti kirveen lattialta, jonne oli sen haudasta heittänyt, ja heilautti sitä kädessään, painautui hän kokoon kuin iskua väistäen.
—En sinua tapa, älä pelkää!