—Mutta nyt en menekään! Panu, älä mene sinäkään!—Ja vouti rehahti taas istumaan.
—Ulos, noita, joka perkeleen voimaa olet uskaltanut apunasi käyttää!
Panu oli noussut lähteäkseen. Mutta kun ei hän väen tungokselta päässyt, kääntyi hän yht'äkkiä päin saarnastuoliin ja huusi:
—Mutta minä paransin hänet!
—Rohkenetko vielä suutasi avata täällä, murhamies! karjaisi pastori, kumartuen eteenpäin yli saarnastuolin reunan. Kuule sitten, mitä et ehkä tiedä, ja kuulkaa se koko seurakunta! Sairas, jonka luulit jaloillensa nostaneesi, on Herran voimasta kaatunut takaisin maahan ja makaa nyt kuoleman kielissä!—Tehkää tietä siellä oven suussa!
Väki ryntäili esiin, toiset työnsivät eteen, toiset taa, ja siinä sekasorrossa katosi Panu penkistä. Laajalla, käskevällä käden liikkeellä komensi pappi käytävän puhtaaksi, ja nopeasti nähtiin nyt Panun pujahtavan ulos ovensuusta, jonne oli häiriön aikana tunkeutunut.
Sanaakaan sanomatta nousi vouti penkistään ja seurasi mukana. Ulos tultuaan katseli hän etsien ympärilleen, mutta kun ei Panua missään näkynyt, heittäysi hän koko painollaan rekeensä ja käski karkeasti kiroten ajamaan.
Mutta kun väki Panun ja voudin poistuttua oli kirkossa asettunut, korotti pappi äänensä ja virkkoi:
—Rukoilkaamme! sanoi hän. Langetkaamme meidän polvillemme ja rukoilkaamme Häntä, joka pahat rankaisee, hyvät palkitsee, mutta anteeksi antaa kaikille, jotka katuvaisina hänen kasvojensa eteen polvistuvat. Rukoilkaamme niiden puolesta, joita piru kätyriensä kautta pyytää pauloihinsa vangita ja joiden heikkoutta, sokeutta ja ymmärtämättömyyttä hän hyväkseen käyttää. Rukoilkaamme, että hän heidät valaiseisi ja heille voimia antaisi hänen juoniansa vastaan seisomaan ja puhdistaisi heidän kotonsa ja kartanonsa niistä saastaisista kiusaajista, niinkuin minä nyt hänen huoneensa puhdistanut olen. Amen!
Joukon oli vallannut kasvava kauhistus papin pauhatessa, ja hänestä oli ollut, niinkuin olisi kirous häntäkin tarkoittanut, niinkuin olisi pappi häneen koko ajan silmänsä teroittanut, ja kun väki kirkossa kohahti seisoalleen, luuli hän niiden hänen päälleen hyökkäävän musertaakseen hänet seinää vasten. Kun hänen isänsä nousi ylös, sai hän viimeiset voimansa ponnistetuksi, tunki ulos ja lähti sen, minkä jalat kantoivat, kiitämään toverien luo nuotiopaikalle. Tuli oli siellä sammutettu ja toverit poissa. Iskien sukset jalkaansa lähti hän latua myöten hiihtämään ja tapasi miehet harjun rinteellä, jonne Panu oli käskenyt heidän mennä edeltäpäin häntä odottamaan, sill'aikaa kun hän vielä vähän voudin kanssa asioisi. Ei kukaan heistä ollut kirkossa ollut, eivätkä he näkyneet tietävän, mitä siellä oli tapahtunut. Ei Joukokaan käynyt siitä kertomaan. Hajalla silmin seisoi hän harjun selällä ja katseli puitten aukosta alas laaksoon, jossa kirkko höyrysi sisällä olevain henkeä, niinkuin Jouko välistä oli nähnyt märkäin vuortenrotkojen höyryävän, joiden sisässä haltijat asuvat.