* * * * *
Kun pastori astui alas saarnastuolista, uikuttivat naiset sekä sisällä että ulkona, ja miehet istuivat synkkinä ja totisina penkkeihinsä painautuneina. Hän tunsi vaikuttaneensa, puhuessaan oli hänestä ollut, niinkuin joka sana olisi oikeaan paikkaansa iskenyt, niinkuin ne olisivat maan alle tunkeneet pahojen henkien omiin asuntoihin, niinkuin olisi kaiku niihin kaukaisimmasta korven kolkasta vastannut. Voimakas itseluottamuksen tunne hänen rintaansa paisutti. Hän oli mielestään ensimmäisen voittonsa voittanut, murtanut vihollisen rintaman, heidät pakosalle peloittanut. Samaan tapaan hän tahtoi jatkaa, tahtoi ajaa heitä takaa heidän viimeisiin piilopaikkoihinsa. Panu oli peloitettu, hänen silmänsä oli arasti välähtänyt, ja selkä oli hänen kirkosta poistuessaan ollut kuin pakenevan, häpeävän otuksen. Ei hän varmaankaan enää ole tänne uskaltava, mutta minä ajan häntä takaa, niinkuin metsästäjä sutta ajaa, ja seivästän hänet luolansa suulla! Ja hänestä oli, niinkuin el hän siihen olisi tarvinnut muuta asetta kuin sanansa ja sen voiman.
XI.
Äänettöminä ja nopeasti, niinkuin olisi tuuli heitä takaa työntänyt, hiihtivät Panu ja hänen miehensä samaa latua, jota tulleetkin olivat. Ensimmäisenä hiihti Panu itse, viimeiseksi jäi vähitellen Jouko. Ehdittyään harjun laelle häntä odottavan joukkonsa luo oli Panu sanaakaan sanomatta antanut merkin lähtöön ja puhaltanut muista edelle, eikä kukaan rohjennut hiihtää hänen kupeellaan eikä puhutella häntä.
Panulla oli paljon mietittävää, ja yhä kiivaammin lykkäsi hän lylyä ja sauvan sompaa hankeen iski.
Pappi oli näyttäytynyt voimakkaammaksi kuin miksi Panu oli hänet luullut. Hänen sanansa oli sattuva, puhe voimakasta ja katse tuima. Tietäjä hän on, ja hänen tietonsa on tehoisa, millä voimalla hän sitten liikkuneekin. Ei hän muuten olisi voinut Rampa-Riitan parannusta tyhjäksi tehdä.
Oli alkanut raskaasti tuulla, suurilla soilla yltyi se pistäväksi viimaksi, ajoi lunta edellään ja karisteli sitä puista, samalla kun metsä vihaisesti ja kärtyisästi usahteli.
Tiesi mikä vaara hänestä vielä koituisi. Eikä näyttänyt olevan mitään keinoja hänen kukistamisekseen. Kaikkia muita vihoja ja kiroja vastaan tiesi Panu taiat ja loihdut, mutta kirkkotaikoja, ristintaikoja ja papin silmänteiden lumouksia vastaan ei hän taitanut ainoatakaan.
Hetken hiihti hän epävarmana, miltei pelokkaana, niinkuin vaaran uhkaamana, jota ei tuntunut voivan torjua.
Jos ne pääsevät tietoon sen voimasta, jos kansa lähtee sitä kulkemaan ja joutuu sen tenhottavaksi… Se on siitä estettävä, kiellettävä. Viha vihaa, kirot kiroja vastaan!