Hän tunsi jo alkavansa olla selvillä siitä, mitä ainakin ensi aluksi olisi tehtävä. Ja kuta syvemmälle hän omiin metsiinsä painui ja kirkolta urkeni, sitä myöten kasvoi myöskin hänen luottamuksensa ja hän tunsi voimainsa paisuvan. Sinne meneväin tie nostetaan pystyyn, ladut lumotaan, ja jos hän tänne uskaltaa … ei silloin ehkä lisätaikoja tarvitakaan … ei tarvittu Reidallekaan.
Lyhyt talvinen päivä alkoi pimetä. Tuuli oli alkanut kiihtyä lumimyrskyksi. Panu hiljensi hiihdäntäänsä ja odotti miehiään suuren suon reunassa. Toinen toisensa jäljestä tulivat ne lumisina haamuina esiin petäjiköstä.
—Missä on Jouko? kysyi hän.
—Siellä se perässä painaa.
—Eikö jo tehdä nuotiota? kysyi Kuisma, joka oli hiukan uuvahtanut yön valvottuaan markkinailoissa.
Mutta kun Panu oli sitä mieltä, että kuljettaisiin vielä suoaukon poikki ja asetuttaisiin yöksi sen toisella puolella olevan korkean Rajavaaran suojaan, jatkettiin taas matkaa. Vähän matkaa hiihdettyään huusi Panu jälleen:
—On kai Jouko siellä?
—Näytti vähän väsähtyneeltä, mutta tottapahan tulee, vastattiin.
—Kyllä Jouko aina tulee! huusi toinen.
Mutta yhä enemmän jäi Jouko jäljelle muusta seurueesta.