Luihin ja ytimiin olivat häneen papin sanat tunkeneet. Hän oli kuin lamautunut niiden painon alle. Tähän saakka oli hänen isänsä hänestä ollut voimakkain, mahtavin mies maailmassa. Nyt oli hänestä, kuin olisi isä voitettu, nujerrettu, niinkuin hän tuolla peloitettuna pakenisi sitä pahaa, mitä oli tehnyt. Entä jos se pappi koko markkinaväen heidän jälkeensä ajaa? Häntä peloitti niin, että jalkaa herpaisi, ja hän luuli muidenkin pelkäävän, kun niin tuimasti hiihtivät, isän kaikista enimmin, jota ei näkynyt kuin vilahdukselta suurimmilla aukeilla. Myrsky kiihtyi, hongat ruskivat, metsä möyrysi. Se ei tulekaan itse, lähettää henkensä ja haltijansa… Miksei minua ole kastettu, etteivät perkeleet ja paholaiset mitään mahtaisi?… Suksen jäljen nietosti umpeen, yhä vaikeampi oli Joukon sitä seurata. Suuria lumipalloja putoili puista hänen ympärilleen, milloin eteen milloin taakse, milloin aivan suksien kannoille. Kun ennättäisi Rajavaaran turviin, joka on pyhä paikka, hyväin haltijain asumus, siellä eivät mitään mahtaisi! Ne ottavat hänet, kun eivät isää tavoita. Hän huusi, mutta ei kukaan vastannut. Silloin oli hän kuulevinaan niinkuin susien ulvontaa takaansa korvesta. Tultuaan suolle luuli hän näkevänsä niitä laumoittain istumassa petäjäin takana. Hän koetti rauhoittua, muistaa jotakin taikaa, niinkuin isä oli neuvonut siltä varalta, että metsä alkaisi peittää. Ei muistanut mitään ja ponnisti kaikki voimansa. Kohta huomasi hän ei enää tietävänsä, minne hiihti. Äsken oli tuuli ollut takaa päin, nyt se tuli kupeelta. Mutta kun hän aikoi kääntyä, näki hän karhun kahdella jalalla seisomassa siellä, minne olisi ollut mentävä. Nyt muisti hän, että täytyi heittää hattu olkansa yli jäljelleen, jos pedot ahdistivat. Mutta tuskin oli hän sen tehnyt, kun tunsi maan edessään kohoavan ja suksien vaipuvan edessään pehmeään, upottavaan umpeen. Ponnistellessaan luuli hän näkevänsä suksien kärkien edessään käärmeiksi muuttuvan ja häntä tavoitellen kiemurtelevan. Häntä alkoi kantaa taapäin, hän el saanut kantahihnoja irti, kaatui selälleen, siitä syrjälleen, eikä ollut hänessä enää miestä nousemaan.
Kun el Joukoa alkanut nuotiolle kuulua, lähdettiin häntä etsimään ja löydettiin tiedotonna vaaran alta. Kun hänet nahkoihin käärittyä ja tulen ääressä lämmitettyä saatiin hiukan tointumaan, alkoi hän hourailla papista ja huusi: »Polttaa! polttaa!»
—Kuka polttaa?
—Isä polttaa, polttaa … kiroo … kiroo!
—Oliko Jouko teidän kanssanne minun poissa ollessani? tiedusteli Panu
Ilpolta.
El ollut,—tuli vähän ennen kuin sinä.
Panu oli pian selvillä siitä, että Jouko oli ollut kirkossa ja luuli nyt itsensä kirotuksi. Hän koetti puhaltamalla häntä kasvoihin, hieromalla ohimoita ja hiljaa lukemalla herättää häntä ja päästää papin piloista, joihin poika silminnähtävästi oli joutunut, mutta tunsi voimattomuutensa. Kirkkohiisi el ollut hänen lumottavissaan. Vähän ajan perästä Jouko kuitenkin nukkui ja alkoi hengittää rauhallisesti.
Kun oli illastettu ja miehet laittelivat tilojaan, kutsui Panu, joka koko ajan oli totisena ja vähäpuheisena istunut, mukaansa vanhimman miehistään, Ilpon, astui suksilleen ja hiihti pois. Kukaan el tiennyt, minne hän meni, mutta että hänellä oli jotakin tavatonta tekeillä, sen he ymmärsivät.
Myrsky oli yhä kiihtynyt. Luokkina taipuivat hongat, ja kuuset huojuivat katketakseen, lumen ryöpytessä vihaisina kuohuina, missä vähänkään oli aukeaa paikkaa.
—Lapin myrsky, virkkoi Ilpo.