—Sano paremminkin papin, vastasi Panu.
—Senkö olisi nostama?
—Mutta kohta asettuu.
—Mitä aiot, Panu?
—Aion asettaa.
Panu hiihti vaaran rinnettä vähän viistoon, kohoten hiljalleen ylöspäin. Keskiyön aikana ehtivät he vaaran laelle, joka oli kallioinen ja jylhä, kasvaen paikoitellen sakeaa läpipääsemätöntä näreikköä. Hiihdellen edestakaisin ikäänkuin etsien jotakin pysähtyi Panu viimein korkean yksinäisen kiven juureen.
—Tässä levätään vähän, viekööt vihurinsa, jos voivat, meidän täytyy näyttää, ettei pelätä. Myrskyillään luuli Reitakin voittavansa, mutta tuuli puhaltaa, ja mies seisoo vastaan. Tunnetko paikan?
—Tuntenenhan Rajakiven.
—Ulvokoonhan nyt, mitä ulvoo. Kohta lakkaa.
—Onko sinulla ne sanat?