Nyt hän uskalsi, nyt ei kukaan joutanut hänen askeliaan vaanimaan. Hän nousi, meni navettaan, piilousi sen pimeimpään parteen, lankesi siellä polvilleen ja rukoili. Ei itselleen mitään rukoillut, Annikille onnea anoi, kumarsi lattiaan, vaikkei ollut toivoa liioin, että Jumala kuulisi, kun ei tuohusta sytyttää tohtinut…
Mutta tuvassa oli uusi karkelo alkamassa, ja kanteleen soittaja pöydän päässä juohatteli sormiaan kieliä myöten alkusoitoksi. Annikki oli pukeutunut ullakossa, pistäytynyt tupaan ja hiipinyt pankon nurkitse toisten tyttöjen taa uunin syrjään ja istuutui jauhinkiven laidalle. Mutta hänen uudet vaatteensa olivat huomiota herättäneet.
—Katsohan orjaa, aikoo tanssiin tarjoutua, sanoi Kylli, Ilpottaren tyttö, joka tyttöjen parvessa ylinnä keikkui.
Poikain puolella valittiin kisain johtajaa.
—Kari kisakuninkaaksi! huudettiin.
—Ei minusta, valitkaa joku toinen.
—Ketä tytöt tahtovat?
—Karia! Karia! huudettiin karsinan puolelta, ja tytöt harvensivat rivinsä niin, että jokainen tuli näkyviin.
Karin täytyi suostua. Heittäen pois helähtelevän miekkavyönsä ja riisuen pitkän valkean sarkakauhtanansa astui hän esiin lattialle. Hän oli heimon kauneimpia poikia, solakka, pitkä, puhdasmuotoinen, vähän vaaleata partaa leuassa ja ylähuulessa, mutta ruskeasilmäinen, hartioille ulottuva liinatukka keskeltä jakauksella, oli uljas, urhea metsämies ja tunnettu nopeaksi hiihtäjäksi, josta sanottiin, että hiiden hirvellekin tulisi kiire hänen edessään.
—Tytöt riviin! käski hän.