Kisakuninkaan oli etuoikeus ennen muita valita tanssitoverinsa, ja tytöt seisoivat odotellen, kenen Kari ottaisi.
—Soitto soimaan! komensi Kari, ja kun kannel helähti iloiseen alkuun, liukui hän notkuvin polvin karsinanurkkaa kohti, jossa Annikki seisoi, tempasi hänen vasemman kätensä oikeaansa ja vei hänet kisakuninkaan kunniapaikalle peräikkunan alle.
—Orjan otti! tirskahti Kylli palmikoitaan heitellen, ja nurinaa kuului muidenkin tyttöjen joukosta.
—Entäpä orjastakin kerran kuninkaatar koituu! virkkoi hyväntahtoinen kanteleensoittaja, Jorma ukko, jonka sormet nyt kuin virman sorsan sorkat alkoivat kieleltä toiselle hypellä.
Mutta pää pystyssä ja otsa korkeana, nurinasta ja syrjäsilmistä huolimatta alkoi Kari tuvan lattiaa pitkin neitoaan kuljetella, joka alla päin ja silmät maahan luotuina häntä nöyrästi seurasi, hiukan mustanpuhuvat poskensa tummasti punoittaen. Kierrellen, kaarrellen, maanitellen eteen ja peräytyen taa kiertelivät parit laattiaa sanaakaan toisilleen sanomatta, niinkuin tapa oli. Mutta penkillä istuivat vanhemmat miehet ja miehet keski-ikäiset, ja naiset tunkeutuivat toisesta tuvasta oven suuhun karkeloa katselemaan. Huulet hyväntahtoisessa hymyssä seisoi siinä pankon nurkalla Panun emäntä suosikkiensa tanssia seuraten. Hyvin sopivat Annikin uudet vaatteet, somasti vilahti uusi valkea kenkä. Ja miksei olisi sopinut, kun oli Annikin mitalla tehty, emännän omasta toimesta, salaa tytön arkivaatteiden mukaan. Kohta ei Annikkia enää orjana pidetä, kohta saa pää katettuna nuorten emäntäin arvossa astella … varmastikin Panu nyt suostuu, kun on lunnaat tiedossa, ja upeat häät heille vietetään.
Ei uskaltanut Annikki silmiään maasta nostaa eikä niitä Kariin luoda. Ei muistanut häntä vielä milloinkaan oikein kasvoihin katsoneensa, kaukaa vain oli hänen käyntiään seurannut, vartaloaan ihaellut, kuunnellut hänen puheensa sointua ja hänen laulujaan, kun toinen paimenessa kulki, toinen metsälle meni. Olihan kerran kuitenkin silmiinkin katsahtanut sinä kuutamoisena syysyönä, kun oli eksynyttä lammasta korvesta etsinyt ja Kari tullut tiellä vastaan. Oli hän ensin säikähtänyt, oli luullut ryöstäjän tulevan ja oli häntä metsään paennut, mutta ei poika pahaa tehnyt, hellästi puhutteli, seuraan yhtyi, ja yhdessä he vuonan jälkiä noudattivat ja sen näreen juuresta määkimästä löysivät. Kari kantoi lampaan pihaan, erosi veräjällä ja katsahti erotessaan niin oudosti, että tytön sydäntä sykkyrälle veti. Miekka oli hänellä vyöllään, jousi olalla, kupeella viini, ja siitä katosi hän metsään kauniina kuin Tapion poika, sanaakaan sanomatta poistui. Olisi Annikin häntä metsän neitona seurata mieli tehnyt, ajaa riista hänen eteensä, hänet hilpeille, viljaisille maille houkutella ja siellä viileässä viidassa päänsä hänen rinnoilleen painaa.
Ei ollut hän alussa uskaltanut luottaa siihen, mitä emäntä tuli kertomaan, että Kari oli häntä Panulta kosinut ja luvannut lunnaita maksaa, niin paljon kuin Panu tahtoo. Mutta kun Kari aina omakseen kutsui ja kaivotiellä tavatessaan karitsakseen nimitti, jonka kerran olallaan kotiinsa vie, niin herahti ilokyynel silmästä, ja monet yöt se ajatus ullakossa valvotti. Vähät siitä, saisiko Kari lunnaansa kootuksi, kunhan häntä lempi! Se lempi, otti niin hellästi kädestä nyt ja luokseen kohotti, pää tuolla ylhäällä, jonne ei uskaltanut silmiään nostaa. Ja ikäänkuin autuaassa unessa hän nyt Karin rinnalla karkeli ja tunsi rohkeutensa ja luottamuksensa kasvavan eikä enää huolinut välittää niistä, jotka häntä halveksivat ja pitivät liian huonona Karille.
Tanssi taukosi, ja Annikki tapasi itsensä taas karsinassa, josta kiireen kautta pujahti pirttiin ollakseen apuna emännälle. Porstuassa seisoi Ilpotar kädet puuskassa ja loi häneen pahansuovan katseen, sähähtäen korvaan:—Keiku, mitä keikut, vaan oksalla et keiku!—Entäpä kerran keikkuisin minäkin, ajatteli Annikki, mutta ei huolinut vastata, solahti mahtavan emännän sivuitse pirttiin, tempasi siellä piakan toisen naisen kädestä ja alkoi sillä riemuavin mielin piiraita uuniin kiidätellä.
—Tule kuulemaan, kun Kari laulaa … sinulle laulaa! kuiskasi hänelle hetken päästä korvaan toveri, toinen orjatyttö … minä vartioin piiraita, etteivät pala … käy pian!—ja tyttö työnsi hänet pois pankon äärestä porstuaan.
Karkelojen välillä helskytteli Jorma kanneltaan ja hyräili säestykseensä. Nuoren väen iloksi lauloi hän Lemminkäisen lemmentöistä ja hänen seikkailuistaan saaren impien iloissa, kassapäiden karkeloissa. Vähän aikaa laulettuaan työnsi hän kanteleen Karille, joka hänen vieressään istui, ja virkkoi: