—Käheä on ääneni ja virteni vanhat … laula nuoremmuuttasi, paremmin osaat.
—Hyvät on laulusi, kauneimmat Karjalassa…
—Laulahan nyt kuitenkin.
—Laula, Kari, kehoittivat muutkin.
Kari oli jo laulamassa, kun näki Annikin oven suussa. Lopetettuaan lyhyeen ensimmäisen laulunsa, vaikeni hän vähän aikaa, juoksutteli vanhaa säveltä ylitse uuteen ja alkoi:
—Yks on ystävä minulla tämän ilman kannen alla, yksi armas ainokainen koko kolmessa kylässä. Muut ne mustaksi sanovat, kekäleeksi kellertävät; minun on silmästä simana, mesimarja mielestäni, vaan on vaiva vuottaessa, yksin ollessa ikävä; harvoin yhtehen yhymme, harvoin näemme toisiamme, vesi on virtainen välissä mieron vihat virtaisemmat, vihat voitan, virrat kierrän, kannan kotihin omani.
—Semmoinen oli se laulu!
—Laula vielä!
—Laulakoot nyt muut.
Mutta kaikki Karilta vielä toista laulua vaatimaan, Taas juoksutteli hän säveltä suruvoittoisesta ilonvoittoiseen ja lauloi: