—Konsa istuit, maa iloitsi, kun kävit, käki kukahti, kussa seisoit, seinä paistoi, kussa tanssit, tanhut keikkui, tuost' olet tullut, tuosta mennyt, tuossa istunut kivellä, tuossa astunut aholla, kivi on tullut kirjavaksi, paasi on toistansa parempi, korpi kuutta kukkelampi, lehto viittä lempeämpi.
—Kenestä on Kari laulunsa tehnyt? kysyi Panun emäntä.
—Eihän ole kuin yksi musta tyttö kylässä, pisti Ilpotar.
—Mutta se onkin virtensä veroinen, virkkoi Jorma. Mutta Annikki oli luikahtanut tiehensä, liikutustaan pakoon.
—Laula vielä! Ei kahta kolmannetta! kehoitettiin yhä, ja Kari oli jo aikeissa kolmatta lauluaan aloittaa, kun kuului toitahdus tuvan seinän takaa ja pojat alkoivat ulkona huutaa:
—Markkinamiehet tulevat! markkinamiehet tulevat!
Soitto keskeytyi, ja kaikki väki pullahti tanhualle tulijoita vastaanottamaan. Järven päässä näkyi musta joukko lähenevän. Pian huomattiin kuitenkin, etteivät tulijat olleetkaan Panun väkeä, vaan reitalaisia poroineen.
Missä panulaiset ja reitalaiset vastakkain sattuivat, siellä oli aina tappelu valmis, ja nyt olivat oluet ja hyvät ruuat mieliä kiihoitelleet.
—Annetaanko vähän tuliaismaistiaisia! huusi Taru, nuorista miehistä suurisuisin, ja kohta oli vanhempain miesten ja Karin kiellosta huolimatta hurjimmilla sukset jalassa ja jouset olalla. Koirineen karkasivat he jäälle tulevia vastuuseen ja piiloutuivat pienoisen saaren suojaan, jonka taitse tie kulki.
Pahaa aavistamatta ja luottaen markkinarauhaan, jota pyhänä pidettiin, ajoivat reitalaiset hölkkäjuoksua suurta selkää pitkin. Saarta lähetessä höröstyivät porot, päät nousivat pystyyn, ja jalat notkahtelivat levottomasti. Vaan eivät ennättäneet ajajat, jotka oudostellen tarkastelivat väen paljoutta Panulan kartanolla, pyöräyttää porojaan takaisin, kun mieslauma haukkuvine koirineen huutaen ja kiljuen karkasi saaren suojasta heiltä tietä tukkeamaan. Koiria pillastuneet porot puhalsivat hurjaan laukkaan ja etumaiset ehtivätkin ohi, mutta kahdesta viimeisestä pulkasta putosivat ajajat, Hilappa ja Aslo, lumeen ja estivät, käsivarsistaan hihnoissa kiikkuen, porojaan pakenemasta. Heidät saavutettiin, heitä mukuroitiin jousien ponsilla ja lumessa ryveteltiin, porojen kimpuroidessa ja koirien niiden ympärillä häristessä. Pienet lappalaiset puolustivat itseään, minkä taisivat, koettivat pujahtaa pakoon ja hypätä pulkkiinsa, mutta aina syöstiin heidät suulleen lumeen. Sen saivat kuitenkin puolustautuneiksi, ettei hihnoja heidän käsistään saatu.