—Pthyi! sylkäisi Heikki urhoollisesti lieroon ja heitti taas ongen järveen. Heti kohta alkoi viedä kohoa.
—Nosta, nosta!—Vapa notkistui, Heikki nosti, kala jutusi tullessaan, mutta tulihan kumminkin.
—Semmoisia … kun on kuin pikku porsas!
Jo siirtyivät siihen muutkin pojat onkineen. Elli seisoi sillalla kaiteen takana ja katseli hymysuin kalamiehiä. Olavi näytti olevan yhtä innoissaan kuin pojatkin. Hän keräsi heidän kalansa, jotka välistä lensivät kauas heinikkoon, seurasi heidän onkivapojensa liikkeitä, huudahteli ja riemastui yhtä paljon kuin hekin joka kerta, kun joku suurempi ahven potki siiman päässä. Poikia naurattivat hänen sanansa ja sukkeluutensa, he tulivat pian tuttavallisiksi ja vastailivat ujostelematta. Tuollainen kylän lasten kanssa ilakoiminen oli aina ollut Ellin suurimpia huvituksia, ja kesällä hän aina keräsi heitä joitakuita Tyynelään heidän kanssaan onkiakseen ja marjassa kulkeakseen. Että Olavikin noin rakasti lapsia, sitä ei hän olisi uskonut, ja hänen oli vaikea estää liikutuksen kyyneliä silmiinsä tulemasta katsellessaan ryhmää tuossa rannalla.
—Joko te alatte kiirehtiä? Olavi kysyi.
—En ollenkaan … onkikaa te vain!
—Tulkaa tekin ongelle!
—Minä katselen mieluummin täältä, sanoi Elli.
He vitkailivat siinä niin kauan, että päivä jo oli puolisissa, kun tulivat pappilaan. Koivukäytävää tullessaan he huomasivat, että pöytä oli katettu ulkoverannalle ja että herrasväki parhaillaan oli päivällisellä.
—Ikävä kyllä he ovat kotona, sanoi Olavi.