—Meidän täytyy asettaa niin, että päästään pois heti päivällisen jälkeen … minunkaan ei nyt tekisi mieleni siellä kauan viipyä.
—Mutta miksi me sitten sinne menemme? Voimmehan poiketa saamaan ruokaa jostain talonpoikaistalosta.
—Kyllä meidän nyt sentään täytyy mennä … he ovat jo meidät huomanneet.
Heidät otettiin vastaan suurella riemulla ja heille valmistettiin heti paikalla sija pöydässä toinen toisensa vieressä. Heitä kohdeltiin molempia kuin yhteisesti, heille sanottiin, »te tyyneläiset», ja kun he vastasivat tai kertoivat jotain, tekivät he sen kumpainenkin toinen toisensa puolesta.
—Ai, täällä on kirje hra Kalmille, huudahti neiti Liina ja juoksi sitä noutamaan. Katsokaa, se on naisen käsialaa, sanoi hän sen tuodessaan ja vilahdutti kirjeen kuorta Ellin silmäin alaitse.
Mutta Olavi tarkasteli rauhallisesti päällekirjoitusta eikä sanonut voivansa aavistaa, keneltä se voisi olla. Hän avasi, luki ja selitti sitten, että joukko hänen tuttaviaan herroja ja naisia Helsingistä on matkailijaretkellä ja aikoo pohjoisesta päin palatessaan kulkea tästä kautta. He kysyvät, eikö hän tahtoisi liittyä heidän seuraansa, niin mentäisiin yhdessä Punkaharjulle ja Imatralle.
—Milloinka ne tulevat? kysyttiin.
—Noin viikon tai parin perästä.
—Ja aiotteko mennä? kysyi Elli arasti.
—En tiedä … tuskinpa … en ole sitä ollenkaan ajatellut … mutta minä luulen, etten vielä lähde.